Viimeistä päivää viedään

Kuten huomatta saattoi, niin ei tuo blogin kirjoittelu ole enää viime aikoina maittanut. Mulla on ollut tässä pari muuta omaa projektia, joista toinen on ollut uutisartikkeleiden kirjoittelua eräälle suomalaiselle nettisivustolle. Toisaalta ei mulla ole ollut ihan niin hirveästi kirjoitettavaakaan. En jaksa olla joka toinen päivä kertomassa, että taas käytiin keinumassa ja kakat tuli pönttöön. En ole ollut sellainen joka paikkaan juokseva koti-isä, vaan homma viimeiset 5,5 kuukautta on pyörinyt paljon kodin ympärillä. Tuskinpa tuon ikäinen sen enempää kokemuksia vielä kaipaakaan.

Haikeana, mutta silti iloisena jätän hyvästit tälle blogille ja hoitovapaalle. Kevät on ollut kaiken kaikkiaan mielenkiintoista aikaa ja oon päässyt tosiaankin näkemään, mitä pienen lapsen kasvamisen läheltä seuraaminen tarkoittaa. Välillä on ollut helpompaa ja välillä taas rankempaa, mutta päivääkään en pois vaihtaisi. Täytyy kuitenkin sanoa, että työelämään palaaminen tulee olemaan mukavaa näin pitkän tuokion jälkeen. Vaikka yhdessä matolla makailua(toisen rynnätessä kohti kissanruoka-astioita) jääkin ikävä.

Hyvää kesää kaikille!

Hole in one!

Isi on tänään onnellinen ja mistä syystä. Ei, Suomi ei pelannut tänään, vaan näin tänään kasan kakkaa. Ja syy juhlaan oli, että tuo pökäle nökötti sinisen potan pohjaa koristamassa. Minä miltein tanssin ja miksen olisi tanssinut. Ketään ei ollut näkemässä(tanssia) ja poika on vielä liian nuori saamaan traumoja.

Mistä on kyse? Aloiteltiin pottailu tuossa muutama päivä sitten. Ajateltiin, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Onpahan aikaa harjoitella hoitopaikkaa varten. Homman juoni meni jotenkin niin, että operaatiota ruoka suuhun seuraa operaatio tatti potalla. Muutaman kerran tuli istuskeltua turhaankin, mutta yllätykseksi heti toisella kertaa saatiin pissat pottaan ja nyt kakkojen jälkeen touhu on tuntunut sujuvan. Hauska, että jokin asia tuntuu onnistuvan näinkin helposti.

Toinenkin iloinen asia osuu tälle samalle päivälle. Nokkamukitaistelusta luovuttiin jo aikaa sitten ja poika on saanut nauttia maitonsa suomalaiselle arvolle sopivasti snapsilasista, jossa Koskenkorvan logo vielä kiiltelee kyljessä. Kotona se on ollut hyväksi havaittu lasi, sillä se on sopinut tuollaisen pienen kaverin suuhun. Missään perhekerhossa sitä ei sentään kehtaa käyttää, ainakaan veden juottamiseen. Muutta se varsinainen ilon aihe oli se, että päätettiin E:n kanssa hankkia pillimuki, josta poitsu innoissan tuntui maitoaan litkivän. Jee!

Annahan, kun isovanhemmat opettaa!

On se vaan niin hauskaa, kun tässä pitkin kevättä koettaa opettaa pojalleen kaikenlaista miltein tuloksetta, mutta isovanhemmat tarvitsee siihen vain hetken. Mikä lie maaginen tatsi heillä onkaan? Löytyisikö jostakin tutkimusta, että mummin ja papan kanssa aikaa viettäneet lapset olisivat keskivertoa välkympiä tai oppineempia.

Joku aika takaperin E:n vanhemmat olivat kylässä ja hänen isänsä poitsua sylissä pitäessään osoitteli kauluspaitansa nappia ja hoki tätä ääneen. Kyseisen viikonlopun jälkeen herra osasikin jo äännellä jotain "ppi":n tyyppistä perässä toistaen. Seuraavalla vierailulla sylissä osoiteltiinkin kattovalaisinta ja eikös poika nyt tuijota kattoa "mppua" hokien. Samalla ilmeisti repertuaariin saattoi ilmestyä myös pappa, mutta tämä vaati vielä yhden vierailun mun sukulaisten luokse, jossa oma isäni ja vaarini hokivat varmaan pappaa koko iltapäivän. Nyt herra sitten osoittelee myös minua hokien "appaa". Koska ei olla ruotsinkielisiä, niin en ole ollut ihan hirvittävän iloinen tästä nimittelystä.

Toinen hauska ominaisuus syntyi vanhempieni viime sunnuntaisesta vierailusta. Oon yrittäny saada poitsua vilkuttamaan tuloksetta viimeset 1½kk, mutta kaveri ei oo tuntunut hiffaavan koko asiaa sitten pätkääkään. Nyt vanhempieni lähtiessä he vilkuttelivat hyvästiksi myös poitsun suuntaan, joka päättikin tavan olevan molemminpuoleinen. Nyt meillä on sitten takaisin morjesteleva pieni veijari.

Ei tässä kai auta kuin viedä lapsi viikoksi isovanhempien huomaan. Takaisin tulee varmaankin omin jaloin kävelevä, 3 eri kieltä puhuva, itsekokkaava ja vaippakuiva kaveri. Hiphei!

Päivittelyä

On näimmä jäänyt bloggailu vähäksi aikaa. En vain ole jaksanut avata Bloggeria. En oikein ole keksinyt mistä kirjottaisi, kun touhu on lähinnä pyörinyt paikallaan. Ei oikein uutta suuntaan eikä toiseen. Ajattelin uuden kuukauden kunniaksi päivitellä, että mitä tällä hetkellä kuuluu eri asioiden suhteen:

Poitsun unet on ollut vihdoin ennallaan. Tai siis, että kaveri simahtelee ennen yhtätoista ja aamulla noustaan yhdeksän maissa. Iltavirkku minä ja vaimoni nautitaan tästä rytmistä, kaiken maailman ohjeistuksista huolimatta, niin pitkään kuin mahdollista. Loppukesästä pitääkin sitten ihan oikeasti opetella nukahtamaan ennen kahtatoista...

Nokkamukeilu on ollut melko toivotonta. Kaveri kiskoo kyllä omatoimisesti vettä kannesta ja tuttipullon korkista, mutta mukin kanssa homma on ollut toista sorttia. Nuo avonaisest kipot, kun valitettavasti vielä lentelevät lattioille, joten ihan pelkkää lasia ei vielä viitsisi antaa. Jäljellä olisi oikeastaan pehmeänokkainen muki tai siis sellainen lähellä tuttipulloa oleva tapaus. Ongelma on vaan se, että poitsu ei tunnu tajuavan edes tuttipullon kohdalla, että sitä pitäisi kallistaa tarpeeksi. Suuttuu tai antaa periksi kun sitä yrittää nostaa hänen käsissään. Onneksi sentään jotain on tapahtunut, sillä korvikkeesta on siirrytty kokonaan perusmaitoon.

Ruokailussa mennään myöskin samassa linjassa kuin aloittaessa. Kyllä se lusikka joskus suuhun löytää, kun sen vain ensin hänelle täyttää ja antaa käteen. Jos ruoan vie lähelle, niin lusikka tippuu kädestä ja hän vain rupeaa levittämään käsiään käyttäen ruokaa pitkin pöytää. Suuhun se tuntuu menevän vasta, kun se on hautunut puoli päivää ruokalapun taskussa. Edistystä on tullut sentään sen verran, että herra osaa eksyytyä toistuvasti buffettiin eli kissojen ruoka-astioille. On ainakin kerran ehtinyt lykkäämään raksun suuhunsa saakka.

Liikkumisessa mennään edelleen konttaus/noustaan tukea vasten seisomaan -osastolla. Rappusia mennään jo vinhasti ylöspäin ja pihallakin on tullut lumen sulettua myörittyä.

Isän liikkumisessa mennään edes jossakin vaiheessa. Aikaisemmin aloittamani 250km haaste toukokuun loppuun mennessä on nyt noin 115 km tietämillä, joten olen noin 20-25km tavoitteesta jäljessä. Tässä on ollut sen verran flunssaa/menoja, että lenkille ei ole vain tullut lähdettyä. Ja koska siellä ei oikein tule käytyä, niin pituuksiakaan ei oikein viitsi kasvattaa. Taitaa jäädä tavoite saavuttamatta, mutta koetetaan nyt ainakin juoksennella. Lumien sulettua on mahtavaa päästä taas metsikköihin juoksemaan. Vaikka Tampereen lähes keskustassa asuukin, niin juoksemalla pääsee tutustumaan melko yllättäviinkin paikkoihin.

Ykköstä ylle ja kupin kallistelua

Eilen oli melko juhlava päivä, kun perhekerhossa järjestettiin valokuvaus. E jaksoi jo pari viikkoa muistutella, että mun pitää valita ehdottomasti oikeat vaatteet ja pikkukaverin naama pitää muistaa puunata tarkasti. En oo kummastakaan ollut aina niin kauhean tarkka ja esimerkiksi suosikkiasusteena heitän herralle yleensä harmaan hupparin. No, tästä muistuttelusta johtuen sanoin ihan suoraan, että kato vaatteet illalla valmiiksi. Näinpä aamulla poikaa odottivat Leviksen farkut ynnä ruudullinen kauluspaita.

Aamulla pirteän kiireessä itse ylös ja sitten poika ylös. Puurot naamariin ja poikaa pukemaan. Ilmeisesti poitsu alkoi aavistella aamussa jotain erikoista. Pukeminen nimittäin oli normaalia haastavampaa rimpuilevan muksun potkiessa eroon sukkahousuista ja jumittaessaan sopivasti kyynärpäätään, jotta kauluspaidan hiha ei vain missään nimessä menisi kohdilleen. Lopulta hankin itselleni taisteluvoiton ja siirryn alakertaan sullomaan poikaa haalariin. Koska tämä homma meni niin kivuttomasti, ajattelin saavuttaneeni ensimmäisen voiton myötä mukavan henkisen niskalenkin. Menin kuitenkin taktiseen ansaan kakan lemun pamahtaessa juuri rattaisiin asettamani pojan suunnalta. Ei muuta kuin kuorinta, huuhtelu ja uusi taisto.

Kuvaukseen päästiinkin melkein rokkistaratyyliin eli melkein myöhässä. Oliko siinä onneksi vielä yksi tai kaksi kuvattavaa ennen meitä. Ilmeisesti poika oli rimpuilunsa aikana luullut meidän menevän sinne kivan neuvolantädin ja ison neulan luokse, sillä itse kuvaustilanteessa herra nauraa hihitteli kameramiehen suuntaan kuin julkkikset punaisella matolla. Koko tapahtumaan meni varmaan noin 2 minuuttia. Tän päälle lävästiin vielä kauhean hauska ryhmäkuva lapsista ja vanhemmista. Taisin itse siinä miettiä, että mitähän miekin tässä mutsilauman keskellä teen, kun en osaa edes nimetä yhtäkään vanhemmista. En kyllä muista puolienkaan lapsien nimiä, joten hyvin menee siltäkin kantilta.

Asiasta seitsemänteentoista. Tässä 1v synttäreiden jälkeen puhuttiin E:n kanssa, että olisi aika opettaa poikaa syömään ihan ite. Laiskuus on tosin hieman iskenyt eikä homma ole liiemmin mun osaltani edistynyt. Nyt viime päivinä oon kuitenkin yrittänyt antaa syöttötuolissa nököttävälle rääpäleelle valmiiksi ruoalla täytettävää lusikkaa, joka on jopa joskus päätynyt suuhun saakka. Tää on samalla ollut oikeastaan ainoa tapa saada poitsu syömään muutakin kuin täysin sileäksi muussattuja mausteettomia ruokia. Ollaan ehkä vähän turhan pitkään syötelty niitä 5kk pilttejä, kun 8kk:n metallinmakuiset moskat (isän mielipide) eivät koskaan alkaneet upota. 1v pilttien kanssa ongelma on hiukkasen samaa tasoa kuin myös itse tehdyn ruuan kanssa. Tai omat tekeleet kyllä käyvät, jos niissä on todella minimaalisesti mausteita. Esimerkiksi bataatti-porkkanasose paistetun jauhelihan kanssa toimii.

Samalla lusikoinnin kanssa ollaan yritetty, että poika alkais juomaan nokkamukista ihan oma-aloitteisesti. Kaveri kyllä juo ihan lasista sekä nokkamukista, jos joku aikuinen kaataa sitä hänelle. Itsekseen hän lähinnä saa nokan suuhun, mutta ei millään suostu kallistamaan sitä tarpeeksi. Internetin syövereiden neuvojen ansiosta ajateltiin, että kokeillaampa antaa yhtä mukia kylpyleluksi. Saa nähdä tuottaako tuo tulosta.

Millonhan ne yöunet pitäisi aloittaa?

Täällä jälleen yhtä väsyneenä kuin ennenkin. Poitsun yöunet menee toivottavasti pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Enää ei onneksi valvota kahteen, kuten vielä noin viikko takaperin, vaan nukahtaminen on jopa onnistunut ennen yhtätoista. Valitettavasti tätä edistystä on korjattu toistuvilla yöllisillä itkupotkuraivereilla. To-pe välisenä yönä heräsin vähintään kerran tunnissa isompaan itkuun, jossa ei mitkään tassuttelut auttaneet. Kaveri syliin ja veivasin hänet takaisin tainnoksiin. Pari seuraavaa yötä on onneksi menneet hieman mallikkaammin.

Jos jotain näin reilun vuoden mittaisen isyyden taipaleella on jäänyt kaipaamaan, niin se on kyllä ollut unen määrä. En oo koskaan ollut mikään aikaisin nukkumaan menijä, vaan harvemmin peti kutsui ennen kahtatoista. Edes niinä iltoina, kun herätys odotti aamu viideltä. En myöskään ollut mikään innokkain ylösnousija, vaan viikonlopun köllöttelyt puoleenpäivään ihan köllöttelyn ilosta kuuluivat melko lailla suosikkiharrastuksiin. Ja mikä oli parasta, niin yönsä sai nukuttua yhtäjaksoisesti.

Poitsun myötä homma on hieman muuttunut. Yhtäjaksoiset edes yli kuuden tunnin mittaiset unenpätkät on varmaan kahden käden sormin laskettavissa. Aamulla täytyy pitää edes jostakin rytmistä kiinni heräämisen kannalta, mutta siltikään nukkumaan meneminen ei ole yhtään edistynyt. Sitä haluaa pitää kiinni pienestä omasta ajasta sen jälkeen, kun poitsu käy nukkumaan. Hölmöintä lienee se, että päiväuniakaan en tahdo nukkua samaan aikaan pojan kanssa. Tää johtuu yksinkertaisesti siitä, että tuo iltapäivän hetki pojan nukkuessa ja E:n ollessa vielä töissä on mitä mainioin omien puuhailujen kannalta. Silloin ei malttaisi nukkua. Onneksi edes yksi edistysaskel on kuitenkin ollut. Mulla on lapsesta saakka ollut öitä, jolloin nukahtaminen ei oo millään onnistunut. Oon saattanut pyöriä kuusikin tuntia sängyssä ennen unen tuloa. Nyt vintti pimenee lähestulkoon samoin tein, kun saan itseni peiton alle.

Mitähän poitsun yöunien kanssa pitäisi oikein tehdä? Neuvolantäti tomerana neuvoi, että ehdottomasti pitäisi alkaa herätä viimeistään kahdeksalta nykyisen yhdeksän sijaan. Iltapullo, johon poitsu ei sentään siis nukahda, pitäisi ottaa pois. Ja tietenkin nukkumaanmenoa pitäisi aikaistaa. Mutta haluanko sitä. Mieluusti nukun sinne yhdeksään saakka, kun vielä hänen kanssaan pystyy. Hoitopaikka häämöttää vasta elokuussa, joten sen puolestakaan ei tarvitse vielä alkaa harjoittelemaan. E:kään ei ole juuri innostunut aikaisemmista aamuista. Toisaalta tässä tulee painittua sen ajatuksen kanssa, että auttaisiko unien aikaistus myös pojan nukkumiseen. Kunpa joku viisaampi voisi näitä tulla kertomaan. Väsynyt isi on joskus niin väsynyt.

Imagon korjailua

 Blogiin on viime aikoina tullut kerrottua niin paljon lapsenhoidosta, leipomisesta ja siivouksesta, että olo on ollut kuin kodinhengettärellä.  Siispää laitankin näkyville kaksi kaunista kuvaa. Tämä ei johdu siitä, että olisin ryhtynyt sisustamaan ihanaista kotiamme. Sen sijaan otin akkuporakoneen kauniiseen käteen ja kiinnitin keittiön seinustalle kaksi kauan odotettua hyllyä. Varsinkin tuo ylempi hylly on tällä hetkellä talon ainoa paikka, johon meidän kaksi kissaamme eivät pääse syömään kukkia. Noihin purkkeihin on tarkoitus pistää myös popparinsiemenet kasvamaan, jotta kissat saisivat ruohoa syötäväksi. Eivätpä enää oksentele vaaleille matoille.

Hyllyt ja kannattimet löytyivät Ikean valikoimista pitkällisen pohdinnan jälkeen. Takana on kipsilevyseinä, joten poraaminen oli melkoisen helppoa. Laitoin jopa alligaattoriproput, jotta hyllyt kestävät enemmän painoa. Ainoa, että ylemmän hyllyn toisen kannattimen takana oli jotain kovempaakin materiaalia, joten olen tässä kakat housussa odotellut a) putkivuotoa b) sähköjen katkeamista tai c) mitä sitä nyt seinän sisässä saattaa ollakaan. Muutoin homma oli melko yksinkertainen operaatio.

Tulipahan vielä yläkerran pesuhuoneeseen asenneltua kaappi lisätilan tarpeeseen. Lopuksi mun piti vielä laittaa kuva oluttölkistä kruunaamaan miehekäs kokonaisuus, mutta jääkaapissa ei ollut enää yhtäkään enkä viitsi käyttää kuvia laittomasti. Sen sijaan päädyin vain alleviivaamaan merkittävät kohdat, jotta imago korjaantuisi. Olo on siis jälleen parempi. Olisi vain pitänyt rajata kokonaisuutta rikkovat meikäläisen valitsemat verhot pois kuvasta.

Ensimmäinen vuosi takana

Onnea velmulle! Miekkonen saa tänään ensimmäisen vuotensa täyteen. Varsinaiset juhlat pidettiin jo pari päivää etukäteen viime lauantaina, mikä tarkoitti ahkeraa puunausta ja leipomista loppuviikolle. Jotenkin ihmeellisesti se siivous kasaantui kotonaolijan niskaan. (Syksyllä, kun olin töissä, homma meni toisinpäin...) Myönnettäköön toki, että meidän perheessä se kodinhengetär oon varmaan ennemminkin minä kuin rakas vaimoni. Ainakin mua alkaa ennemmin nyppiä sotku nurkissa.

Siivousten jälkeen pääsin viettämään railakasta perjantai-iltaa. Olut, baari ja kaverit saivat olla ja sen sijaan biletettiin keittiössä. Tarkoituksena oli vääntää pikkupitsoja, mokkapaloja ja Britakakun pohja valmiiksi, mutta ehdittiinkin vain kaksi ensimmäistä. Koska en ikinä tohdi testata reseptejä etukäteen, niin pitipähän valita kaksi lajiketta, joita en ollut aikaisemmin tehnyt. Mokkapalojen kohdalla kaikki ei kuitenkaan mennyt nappiin, vaan reseptin "Päällinen sulaa kyllä kuuman pohjan päälle" -kohta näytti loppupeleissä tältä:

Melkein kuin äidin tekemiä...

Britakakun kanssa päädyin lopulta vaikeuksien kautta voittoon. Perus täytekakkuja on tullut aikaisemmin tehtyä, mutta päätin vääntää tällä kertaa Britan koska ajattelin sen olevan jotenkin nopeampi tehdä. Reseptiä töljäillessäni muistin jälleen kerran, että reseptejä ei koskaan kirjoteta aloittelijoille. Eikä myöskään keittokirjoja. Paitsi Kotiruoka. Se on siitä mukava opus, että siellä opetetaan niinkin yksinkertainen asia kuin perunamuusin tekeminen. Aikanaan kotoa pois muuttaessa tääkin ohje oli oikeesti tarpeeseen. Mutta takaisin aiheeseen. Kakun ohjeistusta sai ihan oikeasti kyllä miettiä ja googlettaa, mutta lopputulemasta ja vieraiden kehuista (eivät ainakaan muuta uskaltaneet sanoa) päätellen kakku onnistui. Ja maistuihan se myös poitsulle.

Ilmeisesti sokerihumala oli vielä kova seuraavanakin päivänä. Nukkumaan mennessä herra päätti vielä kokeilla seisomataitojaan haalareihinsa topattuna. Painovoiman ja kitkavoiman puutteen avustuksella suunta olikin kissanruokasäiliön kautta lattiaan. Matkalla kaunis haava nenänvarteen. Siitä jää kenties pieni arpi, jolla hurmata tyttövauvoja tulevana kesänä. Isä tässä puolestaan oppi, että koska vain voi tapahtua jotain yllättävää, kun poitsun liikuntakyky sen kuin lisääntyy.

"Scarface"

Väsymystä ja juhlajärjestelyjä

En kannata väkivaltaa, mutta kesäajan keksijää voisi joku huitaista pataan. Franklinin Pena on tosin kuopattu jo aikaa sitten. Lueskelin tuossa hieman, että miksi kesäaikaan ylipäänsä siirrytään. Siitä kuulemma syntyy säästöä, kun valoisa aika sopii paremmin koulujen ja työpaikkojen aukioloihin. Näin esimerkiksi valaistuksessa voidaan säästää, mistä valtioiden päättäjät tykkää. Säästö on ilmeisesti kuitenkin jotain prosentin luokkaa.

Kesäaikaan siirtyminen on ihan oikeasti keksitty kiusaamaan meitä ihmisiä. Näin saadaan kaksi kertaa vuodessa ihmisten biologiset kellot sekaisin ja erityisesti lapsiperheiden aikataulut pieneen kaaokseen. Meillä näet parin viikon takainen sairastelu johti poitsun yöunien sekoamiseen. Illalla ei olla suostuttu nukkumaan ja yölläkin on heräilty sen miljoona kertaa. Sitten tuli kesäaika ja humps. Herra päättikin nukahtaa vasta kahden jäljestä. Ja herätä silti sen miljoona kertaa yössä.

Äiti ja erityisesti isä painaa tällä hetkellä synkeiden silmäpussien kera. Operaatio nukkumaanmenoajan hivutus alkoi uudelleen maanantai-illasta ja sieltä yö kahdesta. Tarkoituksena on siis tulla 15-20 minuuttia taaksepäin joka ilta. Iloksemme yöheräily on mennyt parempaan suuntaan. E laittoi minulle linkkiä tassutteluun, jota olin jo itsekin aikaisemmin katsellut, mutta eipä kumpikaan ollut kokeillut aikaisemmin. Ma-ti yönä palosireenin pärähtäessä hoipertelin sänkyn laidalle ja läimäisin käteni pojan selän päälle. Ei auttanut, joten siirryin tassuttelun kakkosvaiheeseen. Pieni hieronta pitkin selkää ja niskaa. Poitsu nukahti n. 10 sekunnissa. Tässä kohtaa en taas tiennyt, että pitäisikö itkeä vai nauraa. Olisipa pitänyt koittaa tätäkin touhua aikaisemmin.

Unikouluttelun ohella tässä on aloitettu myös operaatio synttärivalmistelut. Ensi lauantaina pitäisi juhlistaa miekkosen 1v juhlia. Tarjoilua on jo jonkin verran mietitty ja siivouskin pitäisi viimeistään tänään aloittaa, jotta anopin suunnalta ei tulisi syyllistäviä katseita meistä kummallekaan. Ei muuta kuin hommiin!

Valmiinanne, paikoillanne ja mene!

Eilen perhekerhossa ojentelin jotain lelunmötikkää käsi suorassa ojottavalle pojalle. Koska salakuuntelin toisella korvalla muiden mammojen juttuja, jäi ojennus hieman puolitiehen. Poitsuhan tästä innostui ja raahautui lähemmäksi menemättä kuitenkaan ryömintäasentoon. Koska en ollut ihan varma näkemästäni, vetäisin lelua sopivasti taaksepäin juuri näppinsä kiinni saaneen poikasen edestä. Ärtymyksen päätyttyä kulku jatkui kuin jatkuikin polvia käyttämällä. Eli herra on oppinut konttamaan.

Poitsu on aikaisemmin mennyt polviensa kautta istumaan tai siitä mahalleen, mutta mitään yrityksen tapaistakaan konttaamista kohtaan ei ole ollut. Oli siis melko yllätys, että homma tapahtui näin yhtäkkiä. Aluksi touhu oli lähinnä jalkojen mukana raahaamista, mutta iltaa kohden polvet alkoivat myös askeltamaan. Täysin tätä uutta tapaa ei ole vielä omaksuttu, mutta sen sanon, että kohta mennään lujaa.

Samaisessa perhekerhossa herra ilmeisesti innostui kokeilemaan muitakin taitojaan eli päätä alettiin hakemaan kohti kattoa. Isän puntista kiinni ja nousua polvien varaan. Kohta mennään senkin suhteen lujaa, mikäli yötä on uskominen. Uudet opit piti näköjään ottaa heti seuraavana yönä käyttöön. 2.30 - 4.30 välillä yöllä isi ehti ummistaa silmiään jopa 20 minuutiksi kerrallaan. Sitten alkoi karmea huuto. Sängystä löytyikin muutamaan kertaan poika, joka oli aina mitä taiteellisimmissa asennoissa. Milloin oltiin kilpikonna, milloin jalat taivasta kohden ja milloin oltiin heitelty unilelua niskalenkillä jääden kuitenkin itse kakkoseksi.

Vihreää valoa väläytetty. Onkohan isä valmis? Kuva: el:Lemur12

Että sellaista...

Persus ylös penkistä!

Säännöllinen liikunta on helppoa niin kauan kuin se on säännöllistä. Itse olen aina pitänyt lenkkeilystä ja parhaimmillaan sitä tuleekin tehtyä sen 3-4 kertaa viikossa. Lisäksi aina silloin tällöin tulee käytyä pelailemassa sählyäkin. Yleensä tuota säännöllisyyttä kestää kuitenkin sen pari kuukautta. Sitten iskee flunssa, jalkasärky, motivaation lopahtaminen tai jokin muu syy, jonka takia urheilu jää useamman päivän tauolle. Nää tauot tuppaa aina venähtämään.

Tälläset tarttis taas kiskasta jalkaan. (Ei omat, kuva netin syövereistä)

Koti-isänä pyöriessä homma sujuu oikestaan kahden asian mennessä hyvin. Öisin saa edes jokseenkin riittävästi unta ja välillä saa oleilla itsekseenkin. Ensimmäiseen asiaan hölkkääminen ei juuri tuo apua, mutta jälkimmäiseen kyllä. Parasta koko touhussa onkin, että saa olla omissa ajatuksissaan ja kuunnella musiikkia/podcasteja kuulokkeiden lävitse. Ja samalla kuntokin siinä sitten kohoaa.

Hyvistä puolista huolimatta motivaation puute on päässyt aika ajoin iskemään. Lenkkeily on sujunut parhaimmillaan silloin, kun mulla on ollut jonkinnäköinen tavoite, johon tähdätä. Aikaisempien vuosien aikana onkin tullut muutama puolimaraton taitettua. Ajat ei oo ollu niin mairittelevia, mutta niitä ennen on aina jaksanut lähteä lenkille. Myös niinä huonompina päivinä.

Jotta pääsisin taas juoksun makuun, aloitin viime torstaina pienen haasteen. Tarkoituksenani olisi rikkoa 250 kilometriä juosten/hiihtäen toukokuun loppuun mennessä. Mahdolliset sählyt lasken tässä viideksi kilometriksi. Noin isona lukuna se näytti aluksi pahalta, mutta pienen Excel-taulukon väännön jälkeen sain päivän tavoitteeksi n. 3,5km, mikä olisi noin 7 kilsan lenkki parin päivän välein.

Eli ei muuta kuin lenkkarit jalkaan ja menoksi.

Hei isi laittaa tän oven nyt kii!

Pojan nukkumaanmeno on tällä hetkellä hirvittävän tuskallista. Ennen iltatoimien jälkeen kaverin sai vaan tipauttaa petiin. Hän nakkasi nallen kainaloon ja yleensä nukahti ilman, että häntä piti uudestaan käydä katsomassa. Sairauden jälkeen homma on muuttunut niin, että iltatoimet kyllä sujuu, mutta karmea huuto alkaa siinä kohden, kun häntä laskee sänkyyn. Nukahtaminen on tässä venynyt paria tuntia aiempaa myöhemmäksi ja öisin hän on heräillyt paljon enemmän kuin aiemmin. Eikä nukahtaminen uudestaan enää tunnu onnistuvan yksinään.

Toinen jännä asia on tapahtunut tässä parin viime viikon aikana. Nimittäin vessan ovea ei saa hänen nähtensä sulkea. Aivan armoton poru alkaa, jos herra huomaa sun olevan vessassa suljetun oven takana. Jotenkin homma on luonnistunut ilman näköesteitä, joskin keittiön verho pitää muistaa sulkea ennen toimitusta. Ikkunan alta juoksee sen verran naapuruston lapsia, että syytemies saattaisi soitella. Kiusallisin hetki lienee toimittaa isompaa hätää avoimin ovin, kun syöttötuolissa oleva pienimies äitinsä kera tuijottaa. Itsestäni, kun on jo kiusallista käydä vessassa samaan aikaan jomman kumman kissan kanssa. Tuo tunne on karvaturrien ilmeistä päätellen kyllä molemminpuoleinen.

Eli nuku huonosti ja pasko avoimin ovin. Niistä on koti-isän loppuviikko tehty!

Paskataudin tuolla puolen

Niinhän siinä kävi, että poitsun ei kauaa tarvinnut yksin sairastaa. Isi aloitti norjan puhumisen pöntön kanssa perjantaina iltapäivällä. Siinä samalla iski kaksi melkoisen pitkää tuntia, kun ololtani en juuri tohtinut olla edes pystyssä päin. Tuskanhiki virtasi vuolaana, mutta ei siinä auttanut kuin yrittää pitää kaveri tyytyväisenä. Kaikki kunnia yh-perheisiin, sillä itse olin onnellinen voidessani ojentaa ripulia vääntävän kakaran paremmalle puoliskolle.

Viikonloppuna tuli makoiltua oikein urakalla. Välillä nukuttiin patjalla meidän väliaikaismakuuhuoneessa, jonka mielessäni nimesin jonkin sortin vankilaksi kahden äijän jakaessa pienen huoneen, kaksi patjaa ja nurkassa lojuvan vadin. Välillä puolestaan oltiin poikittain television ääressä. Ehkä kevään komein viikonloppu tuli vietettyä mukavasti sisätiloissa. Koska varsinkin E:llä alkoi kuitenkin olla pakottava tarve päästä pois neljän seinän sisältä ja miehityskin todettiin jo melko terveeksi sunnuntaina, hyödynnettiin kaunista säätä käymällä Ikeassa. En tiedä miksi taas suostuin, mutta tulipahan käytyä.

Nyt onkin jo maanantai. Ruoka maittaa jälleen sekä itselleni että pikkuiselle. Jälkimmäisellä oli jo viikonlopun aikana jonkin verran saatu maitoa alas asti, mutta mikään kiinteä ei tuntunut pysyvän. Vettä kaveri onneksi joi ahkeraan koko sairastelunsa ajan. Apteekin erikoistuotteet vatsataudin varalle eivät puolestaan menneet alas ilman lääkeruiskun ja vanhempien opastusta, eivätkä ne siellä tuntuneet pitkään pysyneenkään. Tänään kiinteät ovat lopulta onneksi uponneet ja pysyneet.

Vielä on kuitenkin pieni tilanne päällä. Ripuli lentää edelleen sen tuhannen sopulin voimalla, jota pieni pahainen vaippa ei tunnu millään pysäyttävän. Kakkaa on ollut jälleen pitkin selkiä, reisiä, lattioita ja seiniä. Myös unirytmi on päässyt jälleen leppoisasti katoamaan. Jostain syystä herra ei ole nukkunut tänään muuta kuin pienen pienen torkahduksen, mutta jaksaa silti keikkua valveilla vielä tähän aikaan. Ehkä se tästä.

Paska lentää ja banjot soi!

Ylpeänä isänä minulla on ilo ilmoittaa, että pojallamme hänen ihka ensimmäinen vatsatautinsa. Voi tätä liikutuksen hetkeä, sillä tämähän on suoraan verrattavissa ensimmäiseen sanaan tai ensiaskeleihin. Nyt sitä istutaan täällä okesennus-, kakka- ja sappisaippuahuurussa ja nautiskellaan tilanteesta.

Eilen E:n kanssa ihmeteltiin, kun puuroa upposi normaaliin verrattuna kamalan nihkeästi, mutta ihmetys oikeastaan vaihtui ahaa-elämykseen vatsalämpimän puuron ilmestyessä käteeni kesken iltapuuhien. Sopivasti miltein heti kylvetyksen jälkeen. Ensin ihmeteltiin, että johtuuko oksentaminen kenties aikaisemmin tarjotusta ruoasta, jossa oli joukossa ruokakermaa. Hapanmaitotuotteita ja maitoon tehtyä puuroa oltiin kuitenkin jo aikasemmin nautittu hyvällä menestyksellä, joten pakko asia oli todeta vatsataudiksi.

Tästä eteenpäin homma etenikin seuraavaan malliin:

• Kaksi peittoa, muutama lakana, unileluja, kosteussuoja, sängyn reunapehmusteet ja yksi matto oksennuksessa heti illan ratoksi.
• Pesukone laulamaan. Kaksi koneellista yöllä, kolme tänään.
• Muutto patjoille sivuhuoneeseen, jotta pystyin nostamaan pojan nopeasti vadin ylle. Samalla  äippä saisi nukutuksi.
• Laatta lensi noin vartin välein yö kolmeen saakka, jolloin poika viimein simahti.
• Sitten jotakuinkin 20 herätystä, kun poika säikähti yöllä outoa nukkumajärjestelyään.
• Lopulta herra ei suostu enää nukkumaan, joten pakotan itsenikin ylös.
• Poitsu feikkaa, että kaikki on hyvin. Annan onnessani maitoa.
• Paska alkaa lentämään. Sepa iskee.
• Poika simahtaa aamupäivällä uudestaan. Herätän ja annan ruokaa, koska edelleenkin kaikki vaikuttaa hyvältä.
• Purjoaminen alkaa uudestaan.
• Iltapäivän aluksi vaipan puolelta kuuluu pieni ydinräjähdys. Sukkahousuista valuu ruskeaa nestettä.
• Luen piristäviä nettikeskusteluja siitä, että toisilla Bukkake-bileet on kestänyt kahdeksankin vuorokautta.
• Päiväunet. Onneksi.
• E saapuu töistä. Pääsen tuulettumaan. Kaupasta lihiksiä ja apteeksista herralle jotain Osmosalin vastiketta.
• Ihmelitkua, oksennusta, vaipan vaihtoa, ruokailua, oksennusta.
• Ilta on vielä nuori. Isi on iloinen, että itselle ei tauti ole iskenyt. Vielä.

Kun isä ja poika Hoploppiin lähti

Syntyi maanantaina idea pieni,

et tiistain kohde ois Onkiniemi.

Poitsu kyytiin ja vyöt kii.

Me lähdettii Hoploppii.

Oli tää meille jo reissu toinen,

sillä alle vuotiaalle paikka on ilmainen.

Vaikka niin pienelle kaikki ei sovikaan,

riittää siellä kuitenkin puuhaa.

Neljän ruuhkaa ei isi muistanut varoa.

Ei matka ollut ihan vauhdikasta ajoa.

Perille kuitenkin saavuttiin.

Ranneke poitsun nilkkaan laitettiin.

Pienten alueen huipulla.

Pienten alueella koettiin kauhuja,

kun ääni pallomeren herätti kauhuja.

Telineen huipulle kuitenkin kiivettin

ja sieltä vieraille huudeltiin.

Polkuautoja hetki testattiin

ja liukumäkeä laskettiin.

Alkoi lopulta isiltä virrata hiki,

joten kovasti alkoi kutsua koti.

Onhan se melko rankkaa pienen kanssa,

kun saa jatkuvasti olla kantamassa.

Mutta suosittelen kaikille. Se on mahtavaa!

Kun vanhemmat siellä mukana temmeltää saa.

Viikonloppuvierailun aatoksia

Mun lauantaivuoron päätyttyä me heivattiin auto täyteen tavaraa ja käännettiin nokka kohti vanhempieni kotia (En pysty kutsumaan sitä vielä mummolaksi, koska en miellä äitiänikään mummoksi). Yökyläily tuli soviteltua tähän viikonloppuun isäukon synttäreiden vuoksi, joita sitten sunnuntaina juhlistettiin lounaan merkeissä.

Pikkumies oli onnensa kukkuloilla, kun leikittäjiä ja sylejä riitti. Ja sukulaisista oli puolestaan mukava nähdä poitsuakin. On todella mahtavaa, että vaikka välimatkaa isovanhempiin onkin, niin he ovat alusta saakka olleet aktiivisesti auttamassa ja kyläilemässä. Omat vanhempani asuvat miltein naapurikunnassa reippaan 50 kilsan päässä, joten heille on mahdollista tulla käymään useamminkin. E:n porukoilla matkaa onkin miltein 300 kilometriä, mutta he eivät ole antaneet sen hirveästi estää. He nimittäin ovat saattaneet ajella tähän ihan päiväseltäänkin, mutta käyvät myös silloin tällöin viikonloppua viettämässä. Ja onneksi ovat vielä mukavia tapauksia, jottei minunkaan tarvitse olla kirjoittamassa kauhutarinoita anopistani.

Kummankin vanhemmat ovat luvanneet tarvittaessa tulla katsomaan poitsua, jos vaikka haluamme viettää vapaa-aikaa keskenämme. Apua on ollut saatavilla esimerkiksi juhlien järjestämisessä. Lisäksi kaikki neljä viettävät mielellään aikaa pojan kanssa, mikä ei aina ilmeisestikään ole itsestään selvyys. Poitsu saa olla onnekas, kun hänellä on niin mahtavia isovanhempia.

Hyvää naistenpäivää!

Meillä tätä päivää juhlistettiin siivouksella, lahjoilla ja kynttiläillallisella. Siivous tosin johtuu siitä, että ollaan lähdössä minun porukoilleni yöksi. Sunnuntaina olisi tarkoitus juhlistaa isän synttäreitä ruokailun merkeissä. Lahja puolestaan meni tällä kertaa niin, että E toi minulle Citymarketissa tarjouksessa olleen henkilökohtaisen pedikyyrilaitteen. Myönnetään, että se tulee ihan tarpeeseen, vaikka miehisyys tästä pienen kolauksen ottaakin.

Mun osuuteni tässä päivässä oli illallisen laitto. E on pitkään jo hartaillut, että tekisi itse hampurilaisia, mutta en laiskuuttani ollut vielä asiasta innostunut. Menin kuitenkin naistenpäivän kunniaksi lupailemaan jatkoa viime vuodelle. Silloin laitoin parastani kokkaamalla täysin loppuun asti harkitun ateriakokonaisuuden eli pihviä ala makarooni. Ei ehkä perinteisintä kynttilän alla syötävää, mutta silti kummallekin maistuu. Ja täytyy sanoa, että kotona tehdystä hampparista tuli ihan mielettömän hyvää. Kokki yllättyi itsekin.

Selkeästi naistenpäivään sopivaa sapuskaa.

Hyvää naistenpäivää kaikille!

Ystäväni Kela

Haluan kertoa tässä postauksessa yhteiselostani ystäväni Kansaneläkelaitoksen tai näin tuttavallisemmin Kelan kanssa. Kela ei ole koskaan ollut se helpoin ystävä, vaikka aika ajoin yhteinen taival on mutkattomasti sujunutkin. Meillä on ollut ylä- ja alamäkemme.

Kohtasimme ensi kertaa, kun olin vielä aivan pieni. Vanhempainrahat saapuivat ajallaan ja sain pukeutua äitiyspakkauksen syövereistä löytyviin aarteisiin. Omassa elämässäni Kela oli kuitenkin tuolloin vielä taka-alalla. Vuotta 2006 voidaan pitää meidän suhteemme merkkipaaluna, kun aloitin tuolloin opinnot Jyväskylässä. Kaavakkeet aiheuttivat silloinkin jo hieman hämmästystä, mutta viesti meni perille ja symbioosi Kelan kanssa oli alkanut.

Sitten saavutaan vuoteen 2012. Alkuvuodesta nautin neljästä viimeisestä opintotukikuukaudesta yrittäessäni kasata gradua pakettiin. Siinä ohella tuli kuitenkin tehtyä paljon töitäkin ja huhtikuussa Poitsukin näki päivänvalon. Touko-kesäkuun vaihteessa postilaatikosta löytyy Kelan kirje. Ajattelin, että siellä onniteltaisiin lapsen syntymästä, mutta kirjeessä kerrotaankin, että huhtikuun asumistuki halutaan takaisin. Opiskelija, jolla on lapsia, ei ollut ilmeisesti siihen oikeutettu. Voisin hakea kuulemma yleistä asumistukea. Koska olimme tehneet urakalla työvuoroja alkuvuoden aikana, niin eipä tuosta vaihtoehdosta olisi juuri mitään saanut.

Loppukesästä olin viettämässä isyysloman viimeisiä päiviä ja hain rahoja hieman perästäpäin. Olin tässä kohtaa itseeni tyytyväinen, sillä saatoin esittää Kelalle tienanneeni taantuvasti puolen vuoden ajan siihen malliin, että ihan minimeihin ei tarvitsisi tyytyä. Kelasta kuitenkin soiteltiin puolentoista kuukauden perästä, että olinkos minä opiskelija. Valitettavasti vastasin tähän myöntävästi, jolloin naisääni ilmoitti: "Opiskelijoiden kesätyötuloja ei valitettavasti lasketa!" Tässä kohtaa olin hieman äimän käkenä. Mistä opiskelija repii sitten tulonsa ellei kesätöistä. Onneksi itselläni oli vielä muita hommia takataskussa, että niistä saisi edes jotakin extraa. Jälleen tuo naisääni esitti kysymyksen: "Onko nuo sijaisuudet talvella samasta samasta paikkaa?" No tähän selittelin, että miten opettajansijaisuudet etenee. Hyvä jos joskus tietää ennen työaamua, että hommia olisi tarjolla. No kuulemma sitäkään ei voitu katsoa minun tuloihin, koska se ei voitu laskea jatkuvakestoiseksi hommaksi edeltävän puolen vuoden ajalle. Näin tilille ropahti minimit eli olisi vain kannattanut olla töissä. Ja hienona tietonahan on, että yleiseen tukeen nuo kesätyötulot sitten lasketaan.

Loppuvuodesta tuli jo todettua, että pääsen maksamaan opintotukiani takaisin. Ilmeisesti olen tienannut liikaa, vaikka eipä se pankkitilille ole jäänyt. Suhteeseemme ei tässä kohtaa enää ollut kehumista. Päätin kuitenkin vielä yrittää hakemalla isäkuukautta. Lomakkeet jättivät enemmän kysymyksiä kuin Kelan sivut antoivat vastauksia. Minun piti siirtää isäkuukauden alkamista ja hakea tietenkin tukia tuota kuuden viikon jaksoa varten. Missään vaiheessa lomakkeiden täyttöä en pystynyt kuitenkaan varmasti sanomaan, että onnistuiko nuo kaksi asiaa samalla kertaa ja samalla lomakkeella. Otin kuitenkin riskin ja onneksi homma luonnistui.

Sitten alkoi idea hoitovapaasta ja sen hakemisesta. Taas tuskailtiin nettilomakkeiden kanssa, ja niiden täyttö meni taas vastauksia arpoessa. Lopulta päästiin viimeiselle sivulle, jossa kehotettiin lähettämään palkkatodistuksia. Ihan kiva kehotus, kun eivät kertoneet, että miten ja minne. Ilmeisesti jokainen postimies tietää, mistä Kela löytyy.

Tässä ei enää auttanut kuin ottaa paperit mukaan ja lähteä oikeasti sinne Kelaan. Ystävällinen virkailija kertoi, että nettisivultahan voi lähetellä dokumentteja heillepäin. Kunpa Kelan sivut olisivat kertoneet samaa. Palvelu oli kyllä sen verta ystävällistä, että heitä en käy moittimaan. Tukien haku kuitenkin tyssäsi siihen, että pitäisi toimittaa palkkatodistus vaimon silloin 1kk päästä alkavasta pidemmästä sijaistuksesta. No Tampereen kaupunkihan ei sellaista paperia tunnu antavan ennen kuin pätkä alkaa. Nyt sitä siis odotellaan, jotta sen pääsisi skannaamaan ja heittämään Kelan digitaaliviidakon syövereihin.

Mitä tästä opittiin? Opiskelijat älköön hankkiko lapsia ja jatkossa aion mennä suoraan Kelan konttoriin.

Absurdi aamuherätys

Herätyskello, Rob and Stephanie Levy

Aamulla, kun kello pärähti soimaan siinä 7.45, tuli vietettyä melko surrealistinen hetki. Yritin kelailla ja miettiä, mutta mitään muistikuvaa öisistä herätyksistä ei vaan tullut mieleen. Katsahdin uudelleen kelloa ja jouduin toden teolla miettimään, että heräsinkö minä nyt oikeasti. Harkitsin tässä kohtaa jo uudelleen nukahtamistakin, mutta kyllä sitä oltiin ihan oikeasti nukuttu koko hela yö heräämättä. Ai, kuinka mahtava fiilis se olikaan, vaikka pää ja elimistö eivät sitä oikein meinanneet uskoakaan todeksi.

Katkeamattomia öitä onkin pojan syntymän jälkeen kertynyt yhden käden sormilla laskettava määrä, joten tälläisestä hetkestä täytyy kyllä nauttia. Se on jotenkin kumma, että vaikka sitä tietäisi toisen hoitavan yöherätykset, niin silti jo parikin nopeaa herätystä yöllä tekee siitä jotenkin vajavaisen tuntuisen. Ei katkeamatonta unta voi oikeastaan korvata päiväunilla tai aikaistetulla nukkumaanmenolla. Kyllä siitä vain täytyy iloita ja toivoa, että seuraavaa kertaa ei tarvitse odotella kolmea kuukautta.

Siinäkö se oli?

Hartaasti odotettu yösyötöstä luopuminen olikin melko kivuton operaatio. Tässä on oikeastaan melko petetty olo. Se mitä etukäteen tuli lueskeltua netistä ja mahtavasta Unihiekkaa etsimässä -opuksesta, sai tämän isän odottamaan kolmesta päivästä viikkoon kestävää yöllistä hevikonserttien sarjaa. Operaation aloitusta tuli vitkuteltua aina hiihtolomaan saakka, jotta pitkäksikin vääntyneestä taistelusta voitaisiin vielä selvitä ennen E:n töiden alkua. Homma menikin pelottavan kivuttomasti.

Aikaisemmassa postauksessa pohdiskelin vielä sitä, että miten me tuon yön kanssa etenisimme. Lopulta päädyttiin vain sellaiseen ratkaisuun, että herran herättyä kokeillaan ensin laittaa tuttia suuhun ja mies takaisin kunnolliseen asentoon. Jos se ei lopulta auta, niin tarkoitus oli nostella poitsu syliin, kunnes hän rauhottuisi. Sitten vain takaisin sänkyyn. Muistelen lukeneeni jostakin, että tarkoitus olisi laskea vauva nukkumaan heti kuin hän vain rauhoittuu. Meillä kuitenkin mentiin hieman rennommalla otteella eli ei pidetty sen suhteen niin tarkkaa väliä. Muutenkin toisen yrittäessä nukkua oli parempi viedä huutava lapsi viereiseen huoneeseen rauhoittumaan.

Ensimmäinen yö olikin ennakko-odotuksien mukaista menoa. Yötä alustettiin ensin parilla pienellä heräämisellä, kunnes siinä joskus kolmen jäljestä yöllä tuo heräily alkoi kiihtymään. Neljältä tutit ja asennonkohentelut ei enää tuottanut iloa, vaan poika alkoi jo huudella tarjoilun perään. Ensin E aloitti urakkansa. Itse yritin saada unta kaaliin, vaikka homma oli melko turhaa. Oon aina ollut jotenkin herkkä heräämään pojan ääntelyihin, vaikka aikanaan olen muun muassa nukkunut tyytyväisenä aamuun saakka astiakaapin romahtaessa viereisessä huoneessa. No, kovaääninen itku ei juuri helpottanut asiaa. Sitten oma vuoro. Yllättävän rankkaahan se on, kun poika parahtaa itkuun sillä siunaaman sekunnilla, kun yrität hänet laskea. Tulin yön aikana pumpanneeksi häntä petiin ja ylös noin 20 kertaa. Vajaan tunnin jälkeen aloin katsoa kelloa ja parin tunnin päässä odottavaa herätystä. Vauva tässä kohtaa äidille, jolta irtosi jo pari äkäistä saatesanaakin. Onneksi vahdinvaihto jäi viimeiseksi poitsun nukahtaessa melko pian. Kaiken kaikkiaan pahimmassa urakassa taisi kulua 2,5 tuntia.

Toinen yö olikin sitten yllätys, sillä poika taisi kiskaista yhdellä lyhyellä herätyksellä koko yön. Kolmantena yönä piti vaihtaa kuuden maissa vaippa, mutta siinä kaikki. Pelottavan helppoa, mutta myös huojentavaa. Herra tuntuu nukkuvan yönsä jotenkin paremmin ja aamupalallakin kohtaa kuulemma kiukkuisen päänkääntäjän sijasta hyvällä ruokahalulla varustetun ilopillerin. Jos tän olisi tajunnut näin sujuvaksi operaatioksi, niin homma olisi kyllä tapahtunut jo aikaa sitten. Siltikin tässä on päällä se pelko, että poitsu päättää vielä yllättää.

Luovuttaisko yösyötöstä?

Herää itkuun. Kello on 02.33. Käännä poika selälleen ja aseta tutti suuhun. Ole juuri kellahtamassa takaisin nukkumaan, kun pieni auringonpaiste aloittaa konserttinsa uudelleen. Tässä kohtaa ei autakaan muu kuin hakea se maitopullo ja haukotuksien säestämänä katsella pullon aivan liian hidasta tyhjentymistä. Pitäisiköhän tää touhu jo lopettaa?

Tekijä: Tuntematon (Popular Science Monthly Volume 88) [Public domain], lähde: Wikimedia Commons

 

 

 

Koska on kyse ensimmäisestä lapsesta, niin ei meistä kumpikaan oikein olla guruja tän lapsenhoidon kanssa. Neuvola toki kehotti luopumaan yösyötöistä jo puolen vuoden ikäisenä, vaikka totesi perään homman olevan yksilöllistä. Meistä kuitenkin tuntui, että poika tarvitsee tuota yöpulloa vielä jonkin aikaa. Eikä usein liian hitaasta yöpullon noutamisesta syntynyt meteli ainakaan kannustanut tästä luopumiseen. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että se pullo ei ehkä ollut pakollinen. Poitsu näet saattoi herätä tunnin nukkumaanmenon jälkeen huutelemaan pulloa. Imaista sen ja nukkua aamuun.

Niinpä me päätettiin, että vuodenvaihteen jälkeen pullosta luovutaan, kun kummallakin on vapaata. Eihän siitä tosiaan mitään tullut, kun poitsun unirytmi heittikin yhtäkkiä häränpyllyä. Kun itse pääsi vihdoin kolmen aikaan nukkumaan, niin ajatus lisävalvomisesta ei oikein enää innostanut. Siispä asia jäi jälleen odottamaan. Korjattujen unirytmien jälkeen ollaan jälleen tilanteessa, että olisi vapaata hiihtoloman muodossa. Menin tosin ajattelemattani valitsemaan muutaman työvuoron ensi viikoksi, mutta tyhmää rangaistakoon urakalla.

Maanantai-iltaa odotellessa. Vielä varmaan pitäisi valmistautua E:n kanssa edes jollakin tapaa. Kummankaan filosofiaan ei turha stressaaminen tässäkään tapauksessa kuulu. Jonkin verran ollaan eri unikouluista perillä, mutta mitään päätöstä ei ainakaan vielä olla tehty. Huutounikoulu tosin jätetään suosiolla väliin, sillä periaatteessa sitä tuli jo kokeiltua yhtenä yönä, kun maito vaihdettiin veteen. Sen verran samassa huoneessa nukkuvan pienen miehen itku otti itseäkin sydämestä, että pitää olla parempikin keino kuin silkka huudatus. Todennäköisesti me päädytään johonkin syliinnostamista vaativaan keinoon.

Toivottakaa onnea!

Oikeita töitä. Mahtavaa?

Isäkuukausi siis päättyi ja ilmoitin yhdelle työpaikalle olevani taas käytettävissä. Tarkoitus oli siis, että tekisin kevään ajan lauantaivuoroa. Norovirus oli kuitenkin ottanut sen verran monta omakseen, että sain heti torstaina pyyntöä saapua iltavuoroon. Sama urakka jatkui vielä perjantaina ja lauantaina oli sitten ennalta sovitun vuoron aika.

Mikä olikaan fiilis? Ensin oli mahtavaa. Sitä sai unohtaa kotiasiat ja keskittyä työntekoon. Sitä näki jälleen työkavereita ja saattoi vaihdella kuulumisia. Varastomiehen hommat taas parin kuukauden jälkeen maittoivat yllättävän hyvin. Kyseinen homma, kun tuppaa pidemmän päälle ehkä hieman puuduttamaan. Täytyy hattua nostaa niille, jotka sitä täyspäiväisenä tekevät, sillä itse en sitä jaksaisi kuin ehkä vuoden päivät. Pätkittäisenä/kesäduunina sitä hommaa on kyllä tullut tehtyä jo kuutisen vuotta.

Tänään alun innostus pääsi hieman lopahtamaan. Hirveä kasa hommia maanantaiksi ja olin yksin töissä. Tarvittavat kamat ovat tietenkin kaiken perimmäisinä. Onnistuinkin lopulta leväyttämään sellaisen 3000kg:n puunipun pitkin pihaan, kun yritin väkisin saada hommat valmiiksi. Selkähän siinä sitten kiitteli, kun ladoin niitä tolkuttoman painavia, jäisiä lankkuja takaisin pinoon. Tilanteesta puuttui enää asiakas heittämässä sitä kaikkein parasta vitsiään siitä, että meikäläisen ei tarvikkaan käydä salilla, kun päivän varastolla rehkii.

Ilo ei onneksi pääse loppumaan. Ensi viikolla on täällä hiihtoloma, joten pystyn tekemään melkeinpä täyttä päivää. Parista päivästä onkin jo sovittuna. Pitää muistaa ottaa töistäkin se ilo irti mitä voi. Onhan se mukavaa vaihtelua lapsen kanssa olemiseen.

Pieni vänisijä

Joku on vaihtanut poitsun aamupuuron mökömökö -muroihin ja välipalan ärripurri -karkkeihin. Sen verran tässä on tullut kuunneltua väninää viimeisen puolentoista viikon aikana. Jokin muutos iski tuossa samoihin aikoihin, kun poika oppi ryömimään. Aluksi tulikin epäiltyä, että kaksi alhaalla sojottavaa maitohammasta saisi pikkuhiljaa lisää ystäviä. Sen verran poitsu on saihaillut sormellaan yläpuolen ikeniä. Edelleen herralta irtoaa ylähampaaton hymy, joten joko hän ottaa tämän oikein hitaamman kautta tai sitten tässä on jokin toinen ongelma.

Poitsu on ollut aina kieltämättä melko helppohoitoinen tapaus. Päivällä hänet voi jättää lattialle istumaan ja antaa lelun pieniin kätösiin. Tässä vaiheessa saattoi nopeasti käydä vessassa tai laittaa pesukoneen pyörimään. Totuudellisempaa lienee sanoa, että istua koneella ja selailla nettiä. Lattiantasosta on kuitenkin alkanut kuulua entistä enemmän äkäistä vastalausetta. Mikäli mitään ei kuulu, niin poitsu on todennäköisesti pistorasian tai sähköjohdon äärellä. Mikä niissäkin kiinnostaa?

Ilmeisesti ryömimään lähtö herätti palavan menovimman. Energiaa tuli toiseen potenssiin ja samalla se paikallaan puuhailu tuntuu olevan vaikeampaa. Syöttötuolissa pyöritään kuin hyrrä ja sitten huudetaan kurkku suorana ruokaa. Isi miettii vakavana, että mihin kohtaan takaraivoa se lusikka pitää lykätä, jotta ravinteet imeytyisivät. Vai pitäisikö sitä rynniä joka lusikan jälkeen aina pyödän toiselle puolen?

Ei se ryömintäkään aina onnistu menovimmaa lievittämään. Jossakin kohtaa miekkonen heittäytyy mahalleen, nostaa raajat ilmaan ja aloittaa sätkypotkuväninän. Homma sujuu, kun pääsee takaisin istuma-asentoon. Itsekin tämä onnistuisi, mutta jaksaa silti odottaa nostajaa. Hän on tehnyt samaa jo pidempään nukkumaan mennessä. Sängyssä flipataan heti kuin mahdollista mahalleen ja sireeni päälle. Välillä pitää olla useampaankin kertaan kääntämässä. Ilmeisesti huomion hakemistahan tämä on.

Ruokailua lukuunottamatta väninään on ollut yksinkertainen lääke. Jatkuva yhteinen tekeminen. Pihalle vaunulenkille, poitsu syliin ja kissoja katselemaan tai sitten vain leikitään sinkoa. Tämä siis tarkoittaa, että poikaa käsistä kiinni ja jalat oikean olan yli. Sitten vain tähdätään jä räiskitään menemään ääniefektien kera. Jotain hyötyä siis armeijastakin. Kohta varmaankin pidetään sulkeisia takapihalla. Jatkuva aktiivipuuhailu on kuitenkin melko raskasta, eikä kotihommatkaan oikein aina edisty. Ei tässä kuitenkaan ole maailma kaatumassa, mutta pitäähän sitä isänkin jostain vänistä :).

Isäkuukaudesta selvitty

Meikäläisen isäkuukausi päättyi eiliseen ja nyt ollaankin sitten virallisesti hoitovapaalla. Jos laitetaan vielä joulun aika päälle, niin tässä on jo kaksi kuukautta kotona oloa takana. Ihan mukavaahan tämä on kaiken kaikkiaan ollut, mutta onpa tässä myös oppinut ymmärtää hieman E:n tuntemuksia kotonaolon yksitoikkoisuudestakin.

Kliseisesti pitäisi kai sanoa, että mahtavaa tässä touhussa on se, että näkee lapsensa kasvavan ja kehittyvän. Pitäähän se toki paikkaansa, mutta ei se kyllä isäkuukauden ansioo sinällään ole ollut. Melko ympäripyöreetä työpäivää tai kotona omissa oloissaan kyhjöttämistä saa kyllä harrastaa, jos kehitysaskeleita näe normaalin arjen ympärillä. Joitakin pieniä asioita tässä on ehkä tullut huomattua paremmin kuin työssä käydessä, mutta ei ainakaan itseni kohdalla mitään niin merkittävää ole mennyt ohitse.

Poitsu sen sijaan kahdessa kuukaudessa on kyllä ehtinyt kaikenlaista. Joulun tienoilla suoritetut autoreissut kummankin vanhempien luokse sekä kaksi ensimmäistä hammasta pistivät unirytmin mukavasti sekaisin. Nukkumaanmenoaika luiskahti pahimmillaan tuonne kolmen neljän väliin yöllä. Aamuisin oltiin kärttyisiä (kaikki kolme) ja iltapäivisin torkuttiin hieman miten sattui (kaikki kolme). Asian suhteen tuli hieman kärsittyä, eikä apuvinkkien lukeminen vauvafoorumeilta ollut se kaikkein paras idea. Lopulta pieni nörtti minussa päätyi vääntämään komian excel-tiedoston, johon laitettiin pojun ruokailut ja nukkumiset noin kuukauden ajan. Pieniä oivalluksia siitä, kuinka paljon poika oikeasti nukkuukaan tai mihin aikaan nukuttamista kannattaa yrittää, auttoivat lopulta unirytmin siirrossa. Nyt nukutaan jälleen hyvään malliin.

Pienestä se on aloitettava.

Motorisella puolella mennään myöskin lujaa. Parin viimeisen viikon aikana poitsu oppi vihdoin lykkimään itsenä maasta istumaan ja ryömintä on alkanut selvästi lisääntymään. Aikaisemmin herra tyytyi pitkälti kierimään ja pyörimään napansa ympäri, mutta pääsihän se niinkin joka paikkaan. Samalla kun kehitystä on katsellut, niin tässä on tullut tuo vertailukulttuurikin hieman tutuksi. Ilmeisesti tässä ollaan hieman kehitystä jäljessä, mutta eipä tuo ainakaan itseä haittaa. Kyllä ne asiat sieltä aikanaan tulee ja toisaalta poitsu ilmeisesti kompesoi asiaa "höpöttelemällä" muille. Ja toisaalta hänet uskaltaa vielä jättää hetkeksi olohuoneen lattialle, jos vaikka käy itse vessassa.

Aluksi parasta tässä vapaassa oli se, että ei tarvinnutkaan saada aikaiseki mitään. Sitä saattoi vain oleskella sen kummempia miettimättä. Näin isäkuukauden lopulla sitä onkin jo päässyt tekemään hieman liikaa. Päivät tosiaan alkaa muistuttamaan melkoisesti toisiaan ja välillä itseltäni esimerkiksi viikonpäivä hukassa. Jo viime viikolla tuli aloiteltua tuo perhekerhoilu ja ehdottomasti pitäisi keksiä jotain muutakin. Ehkäpä sitä voisi vihdoin käydä kyläilemässä niillä tutuilla, joissa on jo pidemmän aikaa käynyt. Olenkin tässä harkinnut kuntonyrkkeilyn aloittamista, jotta pääsisi kerran tai kaksi viikossa aikuisten keskelle. Ah, ja onneksi lauantaivuorot töissä alkavat, kun kerran niitä saa jälleen tehdä.

Se paras(ja ainoa?) ulkoaktiviteetti tällä hetkellä.

Toivottavasti piakkoin kevätaurinko alkaa vihdoin lämmittämään ja lumet sulamaan.Tässä toiveena olisi se, että pojan kanssa tapahtuva ulkoilu monipuolistuisi. Tällä hetkellä ollaan lähinnä vaunulenkkeilty, keinuttu tai katseltu jalankulkusillalta liikennettä. Kesäaikaan olisi niin mukavaa istua vaikka hiekkalaatikolla ja yrittää pitää pieniä likaisia sormia pois suusta.

Tätäkö se koti-isyys onkin? STTK:n sankari-isä.

Ilmeisesti asia on ollut käsittelyssä jo jonkin aikaa, mutta olin ennen tätä päivää tyystin missannut Toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n videon sankari-isä. Videon on tarkoitus kannustaa isiä vuoden alusta voimaan tulleen pidemmän isyysvapaan hyödyntämiseen. Pidempi isyysvapaa kyllä innostaisi, mutta video on kyllä melko huvittava. Mikäköhän tuossa on oikein sanomana?

Ilmeisesti isyysvapaan pitäminen on äärettömän tyylikästä. Rattaita työnnellessäni olen kyllä tehnyt hieman toisenlaisen havainnon. Vauvan kanssa ilman vaimoa pyörivä mies saa kyllä kaikista eniten kummaksuvia katseita. Omasta mielestäni miehen vauvanhoito saa onneksi nykyään selkeästi enemmän hyväksyntää kuin jo kymmenenkin vuotta takaperin. En ole silti oudoksuvilta mulkauksilta välttynyt. Esimerkiksi bussiin hypätessä oon huomannut useammankin kerran, että joku matkustajista vilkaisee ohimennen, että "Joku mamma tunkee taas kyytiin". Sitten katse kääntyykin pikana takaisin kuin tarkistamaan, että nähtiinkö sitä sittenkään oikein. Mikä mielenkiintoisinta, niin usein tätä ongelmaa näkee vanhempien ihmisten keskuudessa.

Niin ja videosta vielä. Pitäisikö tuota mehupulloa oudoksua?

Toimintatiistai: Perhekerhoa ja hiihtoa nyytti niskassa.

Viikonlopun juhlinta sujui kaiken kaikkiaan mallikkaasti, vaikka valmisteluissa homma meinasi hieman takkuilla. Se on vaan yllättävää, miten paljon lapsi vaatikaan huomiota. Siivous ja leivonta kasaantuu helposti toiselle, kun toinen joutuu vahdintahommiin. Onneksi sentään appiukko saapui jo päivää etuajassa auttamaan leivonnassa ja aamun järjestelyissä.

Otsikon mukaisesti tänään tuli vietettyä hieman erilainen tiistai. Mää oon aina ollut hirveän huono lähtemään kyläilemään. Jotenkin aina tekis mieli lähteä, mutta kun ei vain saa järjestettyä. Asia erikseen ovat ne tilaisuudet, josta ei luultavasti tunne ketään entuudestaan. No, vaimo on jo viime aikoina patistellut, että poitsun olisi hyvä nähdä muitakin lapsia. Sain viimein otettua itseäni sen verran niskasta kiinni, että heti aamutoimien jälkeen vaunujen nokka osoitti kohti MLL:n paikallista perhekerhoa. Ja täytyy myöntää, että kokemus oli melko positiivinen. Meno oli melko rentoa, paikan tavat selviteltiin kättelyssä ja en ollut edes ainoa mies. Hauskaa oli se, että kaikki kyselivät pojan nimeä ja esittelivät sitten omat lapsena, mutta missään vaiheessa en tainnut kuulla aikuisten nimiä. Ehkäpä siellä saa tyytyä olemaan vain iskänä.

Toisenlainen aktiviteetti olikin sitten koko perheen hiihtoretki. Kymmenkuukautinen reppana ei sentään vielä omista suksia, vaikka eikös se viimeistään nyt pitäisi aloittaa, jos pojasta haluaa huippuhiihtäjän. Eli ei muuta kuin poika Ergoon ja menoksi. Kilometrit ei päätä huimanneet, mutta mukavaa kuntoilua siinä sentään sai. Poitsuakaan meno ei haitannut, sillä ensimmäinen kierros hihkuttiin ja toinen kiskottiinkin jo sikeitä. Valitettavasti isän jalkoja ja käsiä alkoi tässä kohtaa 9 kilon lisäpaino sen verran hidastamaan, että lisäkierroksia ei enää tullut sauvottua.

Tämän talven hitti himohiihtäjille: lisäpaino.

Huomenna pitääkin jo kiirehtiä pikkuveljen kanssa Pirkkahalliin Rekrymessuille. Pikkuveljen on tarkoitus katsella työpaikkaa, mutta itse mietin vielä, että jaksanko printata edes CV:tä pihalle. Ehkä menen vain haistelemaan, että olisiko jokin työ itseä kiinnostavaa.

Kuinka asennetaan turva-portti rappusiin? Älä ota mallia.

Sain viimein reilut kaksi kuukautta lattialla lojuneen turvaportin asennettua, kuten kuvassa näkyy:

Turvaportti asennettuna. Oikeassa reunassa oleva rako on tarkoituksellinen, jotta kissat mahtuvat kuljeksimaan.

Lopputulos näyttää hyvältä ja portti toimittaa asiansa. Projekti meni kuitenkin lähes niin paljon per****leen kuin vain voi mennä. Siispä seuraavassa tarina, kuinka portti kannattaa hankkia ja asentaa:

Portti tuli ostettua paikallisesta rautakaupasta sen kummemmin miettimättä. Olin sentään mitannut etukäteen aukon leveyden, joten sen puolesta ei tullut ongelmaa. Eikun portti nurkkaan odottamaan sopivaa päivää, jolloin sen jaksaisi asentaa.

Portti oli käsittelemätön (ja halpa. Mainitsinko jo sen?), joten ajattelin, että lyödäänpä lakkaa pintaan. Näin saadaan portista hieman saman näköinen kuin itse rappusista. Mahtava ajatus ja ei kuin rautakauppaan ostamaan lakkaa. Huomasin heti, että tässäkin kohtaa olisi kannattanut pysähtyä hetkeksi käyttämään järkeä. Myyjän kysyessä, että kiiltävää vai mattaa, tajusin, että en tiedä. Koska en tietenkään jaksanut mennä katsomaan, otin puolikiiltävää. Muistelin rappusten kiiltelevän ja onneksi ne jossakin valossa jopa tekevät niin.

Sitten itse lakkaukseen. Sanomalehti levälleen keskelle olohuonetta. Purkki auki ja sutimaan. Tässä vaiheessa kannattaa pitää hirveää kiirettä. Näin ollen maalattu puoli ei ehdi kuivumaan, kun pitää tökkiä jo toista puolta. Tällä tavoin saadaan osa sanomalehdestä tarttumaan siihen ensinnä sudittuun puoleen. Ja tietenkin lakasta kostea säleikkö keskelle olkkaria sijoitettuna suorastaan imaisee kahdesta kissasta pölisevät karvat. Ei muuta kuin hiomapaperi käteen ja irrottamaan kiinni jämähtäneitä urheiluotsikoita.

Uudelleenkäsittelyn jälkeen siirrynkin jo maalailemaan porttia tulevalle paikalleen. Tässä kohtaa on hyvä huomata, että portaikon kaiteet tulevat tielle, kun porttia yrittää nostaa. Tietenkin portin lukitus ja kiinnitys on sitä sorttia, että tarvetta suuremmalle nostolle olisi. Hyvä korjausliike on asentaa säleikkö mahdollisimman matalalle. Ei muuta kuin kiinnittämään vastakappaletta vasemmalle näkyvään seinään, joka tietenkin on betonia. Hymyillen hain varastosta 20€ maksaneen, ammattikäyttöön tarkoitetun iskuporakoneen ja alan jyskyttämään. Noin vartin päästä seinässä olikin jo kaksi mallikasta reiänalkua ja naapurisopu enemmän kuin kohdillaan. Siinä deodorantin pettäessä usko rakkaaseen Cougariin alkoi jo hiipua, kunnes tajusin käyttäneeni puuterää. Oikealla välineellä hommaan paloi puoli minuuttia.

Ruuvit kiinni ja portti vihdoin paikalleen. Lyhentelin portin välikköön sopivasti mahdollisimman isohampaisella sahalla, jotta puiden päistä irtoaisi varmasti tikkuja. Edelleen lukituksen kanssa on ongelmia, koska se saamarin kaide on edessä. Otan puukon käteen ja nirhaan vastakappaleeseen ihan ikioman aukon. Näin portti saadaan ujutettua lukituksesta pois. Vielä pisteenä i:n päälle huomaan, että koko roska on asennettu niin alas, että se ei mahdukaan kääntymään kohti portaita. Se pitää näin ollen kääntää kohti kulkuväylää, kuten alemmassa kuvassa näkyy. Siinä käännellessä on vielä mukava hoksata, että lakkauksen ansiosta taivutellessa portti pitää karmeaa narinaa.

Kolonen, josta portti on tarkoitus ujuttaa pihalle.

Portti pystyasennossaan keskellä kulkuväylää.

Täytyy varmaan ensi viikolla ottaa puukko uudestaan käteen ja nirhailla tuo portti kääntymään portaikon puolelle. Mutta tiedoksi kaikille turvaportin asennusta suunnitteleville:

Älä vain koskaan mieti asiaa etukäteen!

Pakko on hyvä motivaattori

En ole laiska ihminen, mutta aloittaminen ja hommiin tarttuminen on välillä hirmuisen vaikeaa. Neljä viikkoa isäkuukautta takana ja tuntuu, että en ole oikein saanut mitään ajattelemaani aikaiseksi. Alakerrassa odottaa työkalut ja välineet, jotta saisin viime viikolla alkaneen kissojen kiipeilypuun kunnostamisen valmiiksi. Turvaportti pitäisi laittaa siinä samalla paikalleen. Laskut pitäisi maksaa. Keittiöstä alkaa astiat loppua, kun kukaan ei ole pyöritellyt konetta. Sitten pitäisi tietenkin vielä siivotakin.

Mikään ei pakota tarttumaan töihin paremmin kuin pakko. Oon aina välillä pyrkinyt ottamaan vastaan melko haastaviakin asioita tai tavoitteita, sillä niiden ansiosta asiat alkaa usein rullaamaan. Tällä kertaa päädyin niinkin yksinkertaiseen ratkaisuun, että päätin pitää ensi viikonloppuna pienet valmistujaiset. Koska vanhemmat ja isovanhempia on tulossa, niin tässä on noin viikko aikaa saada koti järjestykseen. Tässä pitäisi vielä väsätä jokin kakkukin ja sitä ennen keksiä, että minkälainen kakku tähän aikaan vuodesta kannattaisi väsätä. Ja kyllä, meikäläinen on meidän perheessä se, joka enimmäkseen leipoo ja kokkaa.

Urakkaa siis piisaa, mutta motivaatiota kummasti löytyy. Ensi hätään täytynee kuitenkin väsätä joku todo-listan tapainen, niin näkee, kuinka pahasti sitä ollaankaan suossa. Onneksi pieni mies nukkuu mukavasti päikkäreitä (2x max tunnin) ja puolisokin ehtii (tekee urakalla graduaan) auttamaan. Siinäpä eväitä onnistuneelle viikolle.

Kuka ja miksi?

Tervehdys!

Olen Tampereella elelevä nuorimies, joka asustelee yhdessä vaimon ja nyt miltein 10kk ikäisen poitsun kanssa. Isäkuukausi porskuttelee jo hyvää tahtia yli puolen välin, mutta loppua ei vielä näy. Pari viikkoa takaperin mainitsin ääneen mieltäni kaihertaneen toiveen. Eli päätin jäädä tuonne toukokuun loppuun saakka kestävälle hoitovapaalle.

Valmistuin tässä vuoden alussa matematiikan ja tietotekniikan opeksi, mutta kyseinen ala ei mua suuremmin tunnu nappaavan. Ainakaan tällä hetkellä. Harmi vaan, että mulla meni reilu 5 vuotta yliopistossa ennen kuin tajusin, mihin tahtoisin lukion jälkeen. Ja ainakin tällä hetkellä ei pysty oikein enää jatkamaan opiskeluja. Hoitovapaalle jäänti ei siis sinällään ollut vaikea ratkaisu ja vaimokin on ollut tyytyväinen päästessään töihin.

Koti-isänä on tähän asti ollut ihan mukavaa olla. Onneksi tuli alusta asti tehtyä kaikkea lapsen kanssa, niin ei tässä tarvitse olla joka päivä soittamassa hysteerisenä puolisolle. Lisäksi mielenrauhaan auttaa myös oivallus, että lapsenhoito on

• 10% hyvien neuvojen noudattamista,
• 40% huonojen neuvojen suodattamista,
• 50% puhdasta arvailua.

Pitkään arvoin sitä, että aloitanko bloggaamaan, mutta vihdoinkin sain homman aloitettua. Olen oikeastaan aika iloinen asian suhteen. Toivottavasti projekti ei vain tyssää heti alkuunsa. Mulla kun on tapana innostua jatkuvasti jostain, mutta valitettavasti moni asia tuppaa jäämään puolitiehen. Blogin on siis tarkoitus toimia lapsen kanssa syntyvien ajatusten purkamisalustana ja toivottavasti myös mahdollisuutena pohtia, että miksi sitä isona haluaisikaan.

Kuin kaksi marjaa: Meikäläinen ja poitsu.