Täällä jälleen yhtä väsyneenä kuin ennenkin. Poitsun yöunet menee toivottavasti pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Enää ei onneksi valvota kahteen, kuten vielä noin viikko takaperin, vaan nukahtaminen on jopa onnistunut ennen yhtätoista. Valitettavasti tätä edistystä on korjattu toistuvilla yöllisillä itkupotkuraivereilla. To-pe välisenä yönä heräsin vähintään kerran tunnissa isompaan itkuun, jossa ei mitkään tassuttelut auttaneet. Kaveri syliin ja veivasin hänet takaisin tainnoksiin. Pari seuraavaa yötä on onneksi menneet hieman mallikkaammin.
Jos jotain näin reilun vuoden mittaisen isyyden taipaleella on jäänyt kaipaamaan, niin se on kyllä ollut unen määrä. En oo koskaan ollut mikään aikaisin nukkumaan menijä, vaan harvemmin peti kutsui ennen kahtatoista. Edes niinä iltoina, kun herätys odotti aamu viideltä. En myöskään ollut mikään innokkain ylösnousija, vaan viikonlopun köllöttelyt puoleenpäivään ihan köllöttelyn ilosta kuuluivat melko lailla suosikkiharrastuksiin. Ja mikä oli parasta, niin yönsä sai nukuttua yhtäjaksoisesti.
Poitsun myötä homma on hieman muuttunut. Yhtäjaksoiset edes yli kuuden tunnin mittaiset unenpätkät on varmaan kahden käden sormin laskettavissa. Aamulla täytyy pitää edes jostakin rytmistä kiinni heräämisen kannalta, mutta siltikään nukkumaan meneminen ei ole yhtään edistynyt. Sitä haluaa pitää kiinni pienestä omasta ajasta sen jälkeen, kun poitsu käy nukkumaan. Hölmöintä lienee se, että päiväuniakaan en tahdo nukkua samaan aikaan pojan kanssa. Tää johtuu yksinkertaisesti siitä, että tuo iltapäivän hetki pojan nukkuessa ja E:n ollessa vielä töissä on mitä mainioin omien puuhailujen kannalta. Silloin ei malttaisi nukkua. Onneksi edes yksi edistysaskel on kuitenkin ollut. Mulla on lapsesta saakka ollut öitä, jolloin nukahtaminen ei oo millään onnistunut. Oon saattanut pyöriä kuusikin tuntia sängyssä ennen unen tuloa. Nyt vintti pimenee lähestulkoon samoin tein, kun saan itseni peiton alle.
Mitähän poitsun yöunien kanssa pitäisi oikein tehdä? Neuvolantäti tomerana neuvoi, että ehdottomasti pitäisi alkaa herätä viimeistään kahdeksalta nykyisen yhdeksän sijaan. Iltapullo, johon poitsu ei sentään siis nukahda, pitäisi ottaa pois. Ja tietenkin nukkumaanmenoa pitäisi aikaistaa. Mutta haluanko sitä. Mieluusti nukun sinne yhdeksään saakka, kun vielä hänen kanssaan pystyy. Hoitopaikka häämöttää vasta elokuussa, joten sen puolestakaan ei tarvitse vielä alkaa harjoittelemaan. E:kään ei ole juuri innostunut aikaisemmista aamuista. Toisaalta tässä tulee painittua sen ajatuksen kanssa, että auttaisiko unien aikaistus myös pojan nukkumiseen. Kunpa joku viisaampi voisi näitä tulla kertomaan. Väsynyt isi on joskus niin väsynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti