Siinäkö se oli?

Hartaasti odotettu yösyötöstä luopuminen olikin melko kivuton operaatio. Tässä on oikeastaan melko petetty olo. Se mitä etukäteen tuli lueskeltua netistä ja mahtavasta Unihiekkaa etsimässä -opuksesta, sai tämän isän odottamaan kolmesta päivästä viikkoon kestävää yöllistä hevikonserttien sarjaa. Operaation aloitusta tuli vitkuteltua aina hiihtolomaan saakka, jotta pitkäksikin vääntyneestä taistelusta voitaisiin vielä selvitä ennen E:n töiden alkua. Homma menikin pelottavan kivuttomasti.

Aikaisemmassa postauksessa pohdiskelin vielä sitä, että miten me tuon yön kanssa etenisimme. Lopulta päädyttiin vain sellaiseen ratkaisuun, että herran herättyä kokeillaan ensin laittaa tuttia suuhun ja mies takaisin kunnolliseen asentoon. Jos se ei lopulta auta, niin tarkoitus oli nostella poitsu syliin, kunnes hän rauhottuisi. Sitten vain takaisin sänkyyn. Muistelen lukeneeni jostakin, että tarkoitus olisi laskea vauva nukkumaan heti kuin hän vain rauhoittuu. Meillä kuitenkin mentiin hieman rennommalla otteella eli ei pidetty sen suhteen niin tarkkaa väliä. Muutenkin toisen yrittäessä nukkua oli parempi viedä huutava lapsi viereiseen huoneeseen rauhoittumaan.

Ensimmäinen yö olikin ennakko-odotuksien mukaista menoa. Yötä alustettiin ensin parilla pienellä heräämisellä, kunnes siinä joskus kolmen jäljestä yöllä tuo heräily alkoi kiihtymään. Neljältä tutit ja asennonkohentelut ei enää tuottanut iloa, vaan poika alkoi jo huudella tarjoilun perään. Ensin E aloitti urakkansa. Itse yritin saada unta kaaliin, vaikka homma oli melko turhaa. Oon aina ollut jotenkin herkkä heräämään pojan ääntelyihin, vaikka aikanaan olen muun muassa nukkunut tyytyväisenä aamuun saakka astiakaapin romahtaessa viereisessä huoneessa. No, kovaääninen itku ei juuri helpottanut asiaa. Sitten oma vuoro. Yllättävän rankkaahan se on, kun poika parahtaa itkuun sillä siunaaman sekunnilla, kun yrität hänet laskea. Tulin yön aikana pumpanneeksi häntä petiin ja ylös noin 20 kertaa. Vajaan tunnin jälkeen aloin katsoa kelloa ja parin tunnin päässä odottavaa herätystä. Vauva tässä kohtaa äidille, jolta irtosi jo pari äkäistä saatesanaakin. Onneksi vahdinvaihto jäi viimeiseksi poitsun nukahtaessa melko pian. Kaiken kaikkiaan pahimmassa urakassa taisi kulua 2,5 tuntia.

Toinen yö olikin sitten yllätys, sillä poika taisi kiskaista yhdellä lyhyellä herätyksellä koko yön. Kolmantena yönä piti vaihtaa kuuden maissa vaippa, mutta siinä kaikki. Pelottavan helppoa, mutta myös huojentavaa. Herra tuntuu nukkuvan yönsä jotenkin paremmin ja aamupalallakin kohtaa kuulemma kiukkuisen päänkääntäjän sijasta hyvällä ruokahalulla varustetun ilopillerin. Jos tän olisi tajunnut näin sujuvaksi operaatioksi, niin homma olisi kyllä tapahtunut jo aikaa sitten. Siltikin tässä on päällä se pelko, että poitsu päättää vielä yllättää.

Luovuttaisko yösyötöstä?

Herää itkuun. Kello on 02.33. Käännä poika selälleen ja aseta tutti suuhun. Ole juuri kellahtamassa takaisin nukkumaan, kun pieni auringonpaiste aloittaa konserttinsa uudelleen. Tässä kohtaa ei autakaan muu kuin hakea se maitopullo ja haukotuksien säestämänä katsella pullon aivan liian hidasta tyhjentymistä. Pitäisiköhän tää touhu jo lopettaa?

Tekijä: Tuntematon (Popular Science Monthly Volume 88) [Public domain], lähde: Wikimedia Commons

 

 

 

Koska on kyse ensimmäisestä lapsesta, niin ei meistä kumpikaan oikein olla guruja tän lapsenhoidon kanssa. Neuvola toki kehotti luopumaan yösyötöistä jo puolen vuoden ikäisenä, vaikka totesi perään homman olevan yksilöllistä. Meistä kuitenkin tuntui, että poika tarvitsee tuota yöpulloa vielä jonkin aikaa. Eikä usein liian hitaasta yöpullon noutamisesta syntynyt meteli ainakaan kannustanut tästä luopumiseen. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että se pullo ei ehkä ollut pakollinen. Poitsu näet saattoi herätä tunnin nukkumaanmenon jälkeen huutelemaan pulloa. Imaista sen ja nukkua aamuun.

Niinpä me päätettiin, että vuodenvaihteen jälkeen pullosta luovutaan, kun kummallakin on vapaata. Eihän siitä tosiaan mitään tullut, kun poitsun unirytmi heittikin yhtäkkiä häränpyllyä. Kun itse pääsi vihdoin kolmen aikaan nukkumaan, niin ajatus lisävalvomisesta ei oikein enää innostanut. Siispä asia jäi jälleen odottamaan. Korjattujen unirytmien jälkeen ollaan jälleen tilanteessa, että olisi vapaata hiihtoloman muodossa. Menin tosin ajattelemattani valitsemaan muutaman työvuoron ensi viikoksi, mutta tyhmää rangaistakoon urakalla.

Maanantai-iltaa odotellessa. Vielä varmaan pitäisi valmistautua E:n kanssa edes jollakin tapaa. Kummankaan filosofiaan ei turha stressaaminen tässäkään tapauksessa kuulu. Jonkin verran ollaan eri unikouluista perillä, mutta mitään päätöstä ei ainakaan vielä olla tehty. Huutounikoulu tosin jätetään suosiolla väliin, sillä periaatteessa sitä tuli jo kokeiltua yhtenä yönä, kun maito vaihdettiin veteen. Sen verran samassa huoneessa nukkuvan pienen miehen itku otti itseäkin sydämestä, että pitää olla parempikin keino kuin silkka huudatus. Todennäköisesti me päädytään johonkin syliinnostamista vaativaan keinoon.

Toivottakaa onnea!

Oikeita töitä. Mahtavaa?

Isäkuukausi siis päättyi ja ilmoitin yhdelle työpaikalle olevani taas käytettävissä. Tarkoitus oli siis, että tekisin kevään ajan lauantaivuoroa. Norovirus oli kuitenkin ottanut sen verran monta omakseen, että sain heti torstaina pyyntöä saapua iltavuoroon. Sama urakka jatkui vielä perjantaina ja lauantaina oli sitten ennalta sovitun vuoron aika.

Mikä olikaan fiilis? Ensin oli mahtavaa. Sitä sai unohtaa kotiasiat ja keskittyä työntekoon. Sitä näki jälleen työkavereita ja saattoi vaihdella kuulumisia. Varastomiehen hommat taas parin kuukauden jälkeen maittoivat yllättävän hyvin. Kyseinen homma, kun tuppaa pidemmän päälle ehkä hieman puuduttamaan. Täytyy hattua nostaa niille, jotka sitä täyspäiväisenä tekevät, sillä itse en sitä jaksaisi kuin ehkä vuoden päivät. Pätkittäisenä/kesäduunina sitä hommaa on kyllä tullut tehtyä jo kuutisen vuotta.

Tänään alun innostus pääsi hieman lopahtamaan. Hirveä kasa hommia maanantaiksi ja olin yksin töissä. Tarvittavat kamat ovat tietenkin kaiken perimmäisinä. Onnistuinkin lopulta leväyttämään sellaisen 3000kg:n puunipun pitkin pihaan, kun yritin väkisin saada hommat valmiiksi. Selkähän siinä sitten kiitteli, kun ladoin niitä tolkuttoman painavia, jäisiä lankkuja takaisin pinoon. Tilanteesta puuttui enää asiakas heittämässä sitä kaikkein parasta vitsiään siitä, että meikäläisen ei tarvikkaan käydä salilla, kun päivän varastolla rehkii.

Ilo ei onneksi pääse loppumaan. Ensi viikolla on täällä hiihtoloma, joten pystyn tekemään melkeinpä täyttä päivää. Parista päivästä onkin jo sovittuna. Pitää muistaa ottaa töistäkin se ilo irti mitä voi. Onhan se mukavaa vaihtelua lapsen kanssa olemiseen.

Pieni vänisijä

Joku on vaihtanut poitsun aamupuuron mökömökö -muroihin ja välipalan ärripurri -karkkeihin. Sen verran tässä on tullut kuunneltua väninää viimeisen puolentoista viikon aikana. Jokin muutos iski tuossa samoihin aikoihin, kun poika oppi ryömimään. Aluksi tulikin epäiltyä, että kaksi alhaalla sojottavaa maitohammasta saisi pikkuhiljaa lisää ystäviä. Sen verran poitsu on saihaillut sormellaan yläpuolen ikeniä. Edelleen herralta irtoaa ylähampaaton hymy, joten joko hän ottaa tämän oikein hitaamman kautta tai sitten tässä on jokin toinen ongelma.

Poitsu on ollut aina kieltämättä melko helppohoitoinen tapaus. Päivällä hänet voi jättää lattialle istumaan ja antaa lelun pieniin kätösiin. Tässä vaiheessa saattoi nopeasti käydä vessassa tai laittaa pesukoneen pyörimään. Totuudellisempaa lienee sanoa, että istua koneella ja selailla nettiä. Lattiantasosta on kuitenkin alkanut kuulua entistä enemmän äkäistä vastalausetta. Mikäli mitään ei kuulu, niin poitsu on todennäköisesti pistorasian tai sähköjohdon äärellä. Mikä niissäkin kiinnostaa?

Ilmeisesti ryömimään lähtö herätti palavan menovimman. Energiaa tuli toiseen potenssiin ja samalla se paikallaan puuhailu tuntuu olevan vaikeampaa. Syöttötuolissa pyöritään kuin hyrrä ja sitten huudetaan kurkku suorana ruokaa. Isi miettii vakavana, että mihin kohtaan takaraivoa se lusikka pitää lykätä, jotta ravinteet imeytyisivät. Vai pitäisikö sitä rynniä joka lusikan jälkeen aina pyödän toiselle puolen?

Ei se ryömintäkään aina onnistu menovimmaa lievittämään. Jossakin kohtaa miekkonen heittäytyy mahalleen, nostaa raajat ilmaan ja aloittaa sätkypotkuväninän. Homma sujuu, kun pääsee takaisin istuma-asentoon. Itsekin tämä onnistuisi, mutta jaksaa silti odottaa nostajaa. Hän on tehnyt samaa jo pidempään nukkumaan mennessä. Sängyssä flipataan heti kuin mahdollista mahalleen ja sireeni päälle. Välillä pitää olla useampaankin kertaan kääntämässä. Ilmeisesti huomion hakemistahan tämä on.

Ruokailua lukuunottamatta väninään on ollut yksinkertainen lääke. Jatkuva yhteinen tekeminen. Pihalle vaunulenkille, poitsu syliin ja kissoja katselemaan tai sitten vain leikitään sinkoa. Tämä siis tarkoittaa, että poikaa käsistä kiinni ja jalat oikean olan yli. Sitten vain tähdätään jä räiskitään menemään ääniefektien kera. Jotain hyötyä siis armeijastakin. Kohta varmaankin pidetään sulkeisia takapihalla. Jatkuva aktiivipuuhailu on kuitenkin melko raskasta, eikä kotihommatkaan oikein aina edisty. Ei tässä kuitenkaan ole maailma kaatumassa, mutta pitäähän sitä isänkin jostain vänistä :).

Isäkuukaudesta selvitty

Meikäläisen isäkuukausi päättyi eiliseen ja nyt ollaankin sitten virallisesti hoitovapaalla. Jos laitetaan vielä joulun aika päälle, niin tässä on jo kaksi kuukautta kotona oloa takana. Ihan mukavaahan tämä on kaiken kaikkiaan ollut, mutta onpa tässä myös oppinut ymmärtää hieman E:n tuntemuksia kotonaolon yksitoikkoisuudestakin.

Kliseisesti pitäisi kai sanoa, että mahtavaa tässä touhussa on se, että näkee lapsensa kasvavan ja kehittyvän. Pitäähän se toki paikkaansa, mutta ei se kyllä isäkuukauden ansioo sinällään ole ollut. Melko ympäripyöreetä työpäivää tai kotona omissa oloissaan kyhjöttämistä saa kyllä harrastaa, jos kehitysaskeleita näe normaalin arjen ympärillä. Joitakin pieniä asioita tässä on ehkä tullut huomattua paremmin kuin työssä käydessä, mutta ei ainakaan itseni kohdalla mitään niin merkittävää ole mennyt ohitse.

Poitsu sen sijaan kahdessa kuukaudessa on kyllä ehtinyt kaikenlaista. Joulun tienoilla suoritetut autoreissut kummankin vanhempien luokse sekä kaksi ensimmäistä hammasta pistivät unirytmin mukavasti sekaisin. Nukkumaanmenoaika luiskahti pahimmillaan tuonne kolmen neljän väliin yöllä. Aamuisin oltiin kärttyisiä (kaikki kolme) ja iltapäivisin torkuttiin hieman miten sattui (kaikki kolme). Asian suhteen tuli hieman kärsittyä, eikä apuvinkkien lukeminen vauvafoorumeilta ollut se kaikkein paras idea. Lopulta pieni nörtti minussa päätyi vääntämään komian excel-tiedoston, johon laitettiin pojun ruokailut ja nukkumiset noin kuukauden ajan. Pieniä oivalluksia siitä, kuinka paljon poika oikeasti nukkuukaan tai mihin aikaan nukuttamista kannattaa yrittää, auttoivat lopulta unirytmin siirrossa. Nyt nukutaan jälleen hyvään malliin.

Pienestä se on aloitettava.

Motorisella puolella mennään myöskin lujaa. Parin viimeisen viikon aikana poitsu oppi vihdoin lykkimään itsenä maasta istumaan ja ryömintä on alkanut selvästi lisääntymään. Aikaisemmin herra tyytyi pitkälti kierimään ja pyörimään napansa ympäri, mutta pääsihän se niinkin joka paikkaan. Samalla kun kehitystä on katsellut, niin tässä on tullut tuo vertailukulttuurikin hieman tutuksi. Ilmeisesti tässä ollaan hieman kehitystä jäljessä, mutta eipä tuo ainakaan itseä haittaa. Kyllä ne asiat sieltä aikanaan tulee ja toisaalta poitsu ilmeisesti kompesoi asiaa "höpöttelemällä" muille. Ja toisaalta hänet uskaltaa vielä jättää hetkeksi olohuoneen lattialle, jos vaikka käy itse vessassa.

Aluksi parasta tässä vapaassa oli se, että ei tarvinnutkaan saada aikaiseki mitään. Sitä saattoi vain oleskella sen kummempia miettimättä. Näin isäkuukauden lopulla sitä onkin jo päässyt tekemään hieman liikaa. Päivät tosiaan alkaa muistuttamaan melkoisesti toisiaan ja välillä itseltäni esimerkiksi viikonpäivä hukassa. Jo viime viikolla tuli aloiteltua tuo perhekerhoilu ja ehdottomasti pitäisi keksiä jotain muutakin. Ehkäpä sitä voisi vihdoin käydä kyläilemässä niillä tutuilla, joissa on jo pidemmän aikaa käynyt. Olenkin tässä harkinnut kuntonyrkkeilyn aloittamista, jotta pääsisi kerran tai kaksi viikossa aikuisten keskelle. Ah, ja onneksi lauantaivuorot töissä alkavat, kun kerran niitä saa jälleen tehdä.

Se paras(ja ainoa?) ulkoaktiviteetti tällä hetkellä.

Toivottavasti piakkoin kevätaurinko alkaa vihdoin lämmittämään ja lumet sulamaan.Tässä toiveena olisi se, että pojan kanssa tapahtuva ulkoilu monipuolistuisi. Tällä hetkellä ollaan lähinnä vaunulenkkeilty, keinuttu tai katseltu jalankulkusillalta liikennettä. Kesäaikaan olisi niin mukavaa istua vaikka hiekkalaatikolla ja yrittää pitää pieniä likaisia sormia pois suusta.

Tätäkö se koti-isyys onkin? STTK:n sankari-isä.

Ilmeisesti asia on ollut käsittelyssä jo jonkin aikaa, mutta olin ennen tätä päivää tyystin missannut Toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n videon sankari-isä. Videon on tarkoitus kannustaa isiä vuoden alusta voimaan tulleen pidemmän isyysvapaan hyödyntämiseen. Pidempi isyysvapaa kyllä innostaisi, mutta video on kyllä melko huvittava. Mikäköhän tuossa on oikein sanomana?

Ilmeisesti isyysvapaan pitäminen on äärettömän tyylikästä. Rattaita työnnellessäni olen kyllä tehnyt hieman toisenlaisen havainnon. Vauvan kanssa ilman vaimoa pyörivä mies saa kyllä kaikista eniten kummaksuvia katseita. Omasta mielestäni miehen vauvanhoito saa onneksi nykyään selkeästi enemmän hyväksyntää kuin jo kymmenenkin vuotta takaperin. En ole silti oudoksuvilta mulkauksilta välttynyt. Esimerkiksi bussiin hypätessä oon huomannut useammankin kerran, että joku matkustajista vilkaisee ohimennen, että "Joku mamma tunkee taas kyytiin". Sitten katse kääntyykin pikana takaisin kuin tarkistamaan, että nähtiinkö sitä sittenkään oikein. Mikä mielenkiintoisinta, niin usein tätä ongelmaa näkee vanhempien ihmisten keskuudessa.

Niin ja videosta vielä. Pitäisikö tuota mehupulloa oudoksua?

Toimintatiistai: Perhekerhoa ja hiihtoa nyytti niskassa.

Viikonlopun juhlinta sujui kaiken kaikkiaan mallikkaasti, vaikka valmisteluissa homma meinasi hieman takkuilla. Se on vaan yllättävää, miten paljon lapsi vaatikaan huomiota. Siivous ja leivonta kasaantuu helposti toiselle, kun toinen joutuu vahdintahommiin. Onneksi sentään appiukko saapui jo päivää etuajassa auttamaan leivonnassa ja aamun järjestelyissä.

Otsikon mukaisesti tänään tuli vietettyä hieman erilainen tiistai. Mää oon aina ollut hirveän huono lähtemään kyläilemään. Jotenkin aina tekis mieli lähteä, mutta kun ei vain saa järjestettyä. Asia erikseen ovat ne tilaisuudet, josta ei luultavasti tunne ketään entuudestaan. No, vaimo on jo viime aikoina patistellut, että poitsun olisi hyvä nähdä muitakin lapsia. Sain viimein otettua itseäni sen verran niskasta kiinni, että heti aamutoimien jälkeen vaunujen nokka osoitti kohti MLL:n paikallista perhekerhoa. Ja täytyy myöntää, että kokemus oli melko positiivinen. Meno oli melko rentoa, paikan tavat selviteltiin kättelyssä ja en ollut edes ainoa mies. Hauskaa oli se, että kaikki kyselivät pojan nimeä ja esittelivät sitten omat lapsena, mutta missään vaiheessa en tainnut kuulla aikuisten nimiä. Ehkäpä siellä saa tyytyä olemaan vain iskänä.

Toisenlainen aktiviteetti olikin sitten koko perheen hiihtoretki. Kymmenkuukautinen reppana ei sentään vielä omista suksia, vaikka eikös se viimeistään nyt pitäisi aloittaa, jos pojasta haluaa huippuhiihtäjän. Eli ei muuta kuin poika Ergoon ja menoksi. Kilometrit ei päätä huimanneet, mutta mukavaa kuntoilua siinä sentään sai. Poitsuakaan meno ei haitannut, sillä ensimmäinen kierros hihkuttiin ja toinen kiskottiinkin jo sikeitä. Valitettavasti isän jalkoja ja käsiä alkoi tässä kohtaa 9 kilon lisäpaino sen verran hidastamaan, että lisäkierroksia ei enää tullut sauvottua.

Tämän talven hitti himohiihtäjille: lisäpaino.

Huomenna pitääkin jo kiirehtiä pikkuveljen kanssa Pirkkahalliin Rekrymessuille. Pikkuveljen on tarkoitus katsella työpaikkaa, mutta itse mietin vielä, että jaksanko printata edes CV:tä pihalle. Ehkä menen vain haistelemaan, että olisiko jokin työ itseä kiinnostavaa.

Kuinka asennetaan turva-portti rappusiin? Älä ota mallia.

Sain viimein reilut kaksi kuukautta lattialla lojuneen turvaportin asennettua, kuten kuvassa näkyy:

Turvaportti asennettuna. Oikeassa reunassa oleva rako on tarkoituksellinen, jotta kissat mahtuvat kuljeksimaan.

Lopputulos näyttää hyvältä ja portti toimittaa asiansa. Projekti meni kuitenkin lähes niin paljon per****leen kuin vain voi mennä. Siispä seuraavassa tarina, kuinka portti kannattaa hankkia ja asentaa:

Portti tuli ostettua paikallisesta rautakaupasta sen kummemmin miettimättä. Olin sentään mitannut etukäteen aukon leveyden, joten sen puolesta ei tullut ongelmaa. Eikun portti nurkkaan odottamaan sopivaa päivää, jolloin sen jaksaisi asentaa.

Portti oli käsittelemätön (ja halpa. Mainitsinko jo sen?), joten ajattelin, että lyödäänpä lakkaa pintaan. Näin saadaan portista hieman saman näköinen kuin itse rappusista. Mahtava ajatus ja ei kuin rautakauppaan ostamaan lakkaa. Huomasin heti, että tässäkin kohtaa olisi kannattanut pysähtyä hetkeksi käyttämään järkeä. Myyjän kysyessä, että kiiltävää vai mattaa, tajusin, että en tiedä. Koska en tietenkään jaksanut mennä katsomaan, otin puolikiiltävää. Muistelin rappusten kiiltelevän ja onneksi ne jossakin valossa jopa tekevät niin.

Sitten itse lakkaukseen. Sanomalehti levälleen keskelle olohuonetta. Purkki auki ja sutimaan. Tässä vaiheessa kannattaa pitää hirveää kiirettä. Näin ollen maalattu puoli ei ehdi kuivumaan, kun pitää tökkiä jo toista puolta. Tällä tavoin saadaan osa sanomalehdestä tarttumaan siihen ensinnä sudittuun puoleen. Ja tietenkin lakasta kostea säleikkö keskelle olkkaria sijoitettuna suorastaan imaisee kahdesta kissasta pölisevät karvat. Ei muuta kuin hiomapaperi käteen ja irrottamaan kiinni jämähtäneitä urheiluotsikoita.

Uudelleenkäsittelyn jälkeen siirrynkin jo maalailemaan porttia tulevalle paikalleen. Tässä kohtaa on hyvä huomata, että portaikon kaiteet tulevat tielle, kun porttia yrittää nostaa. Tietenkin portin lukitus ja kiinnitys on sitä sorttia, että tarvetta suuremmalle nostolle olisi. Hyvä korjausliike on asentaa säleikkö mahdollisimman matalalle. Ei muuta kuin kiinnittämään vastakappaletta vasemmalle näkyvään seinään, joka tietenkin on betonia. Hymyillen hain varastosta 20€ maksaneen, ammattikäyttöön tarkoitetun iskuporakoneen ja alan jyskyttämään. Noin vartin päästä seinässä olikin jo kaksi mallikasta reiänalkua ja naapurisopu enemmän kuin kohdillaan. Siinä deodorantin pettäessä usko rakkaaseen Cougariin alkoi jo hiipua, kunnes tajusin käyttäneeni puuterää. Oikealla välineellä hommaan paloi puoli minuuttia.

Ruuvit kiinni ja portti vihdoin paikalleen. Lyhentelin portin välikköön sopivasti mahdollisimman isohampaisella sahalla, jotta puiden päistä irtoaisi varmasti tikkuja. Edelleen lukituksen kanssa on ongelmia, koska se saamarin kaide on edessä. Otan puukon käteen ja nirhaan vastakappaleeseen ihan ikioman aukon. Näin portti saadaan ujutettua lukituksesta pois. Vielä pisteenä i:n päälle huomaan, että koko roska on asennettu niin alas, että se ei mahdukaan kääntymään kohti portaita. Se pitää näin ollen kääntää kohti kulkuväylää, kuten alemmassa kuvassa näkyy. Siinä käännellessä on vielä mukava hoksata, että lakkauksen ansiosta taivutellessa portti pitää karmeaa narinaa.

Kolonen, josta portti on tarkoitus ujuttaa pihalle.

Portti pystyasennossaan keskellä kulkuväylää.

Täytyy varmaan ensi viikolla ottaa puukko uudestaan käteen ja nirhailla tuo portti kääntymään portaikon puolelle. Mutta tiedoksi kaikille turvaportin asennusta suunnitteleville:

Älä vain koskaan mieti asiaa etukäteen!

Pakko on hyvä motivaattori

En ole laiska ihminen, mutta aloittaminen ja hommiin tarttuminen on välillä hirmuisen vaikeaa. Neljä viikkoa isäkuukautta takana ja tuntuu, että en ole oikein saanut mitään ajattelemaani aikaiseksi. Alakerrassa odottaa työkalut ja välineet, jotta saisin viime viikolla alkaneen kissojen kiipeilypuun kunnostamisen valmiiksi. Turvaportti pitäisi laittaa siinä samalla paikalleen. Laskut pitäisi maksaa. Keittiöstä alkaa astiat loppua, kun kukaan ei ole pyöritellyt konetta. Sitten pitäisi tietenkin vielä siivotakin.

Mikään ei pakota tarttumaan töihin paremmin kuin pakko. Oon aina välillä pyrkinyt ottamaan vastaan melko haastaviakin asioita tai tavoitteita, sillä niiden ansiosta asiat alkaa usein rullaamaan. Tällä kertaa päädyin niinkin yksinkertaiseen ratkaisuun, että päätin pitää ensi viikonloppuna pienet valmistujaiset. Koska vanhemmat ja isovanhempia on tulossa, niin tässä on noin viikko aikaa saada koti järjestykseen. Tässä pitäisi vielä väsätä jokin kakkukin ja sitä ennen keksiä, että minkälainen kakku tähän aikaan vuodesta kannattaisi väsätä. Ja kyllä, meikäläinen on meidän perheessä se, joka enimmäkseen leipoo ja kokkaa.

Urakkaa siis piisaa, mutta motivaatiota kummasti löytyy. Ensi hätään täytynee kuitenkin väsätä joku todo-listan tapainen, niin näkee, kuinka pahasti sitä ollaankaan suossa. Onneksi pieni mies nukkuu mukavasti päikkäreitä (2x max tunnin) ja puolisokin ehtii (tekee urakalla graduaan) auttamaan. Siinäpä eväitä onnistuneelle viikolle.

Kuka ja miksi?

Tervehdys!

Olen Tampereella elelevä nuorimies, joka asustelee yhdessä vaimon ja nyt miltein 10kk ikäisen poitsun kanssa. Isäkuukausi porskuttelee jo hyvää tahtia yli puolen välin, mutta loppua ei vielä näy. Pari viikkoa takaperin mainitsin ääneen mieltäni kaihertaneen toiveen. Eli päätin jäädä tuonne toukokuun loppuun saakka kestävälle hoitovapaalle.

Valmistuin tässä vuoden alussa matematiikan ja tietotekniikan opeksi, mutta kyseinen ala ei mua suuremmin tunnu nappaavan. Ainakaan tällä hetkellä. Harmi vaan, että mulla meni reilu 5 vuotta yliopistossa ennen kuin tajusin, mihin tahtoisin lukion jälkeen. Ja ainakin tällä hetkellä ei pysty oikein enää jatkamaan opiskeluja. Hoitovapaalle jäänti ei siis sinällään ollut vaikea ratkaisu ja vaimokin on ollut tyytyväinen päästessään töihin.

Koti-isänä on tähän asti ollut ihan mukavaa olla. Onneksi tuli alusta asti tehtyä kaikkea lapsen kanssa, niin ei tässä tarvitse olla joka päivä soittamassa hysteerisenä puolisolle. Lisäksi mielenrauhaan auttaa myös oivallus, että lapsenhoito on

• 10% hyvien neuvojen noudattamista,
• 40% huonojen neuvojen suodattamista,
• 50% puhdasta arvailua.

Pitkään arvoin sitä, että aloitanko bloggaamaan, mutta vihdoinkin sain homman aloitettua. Olen oikeastaan aika iloinen asian suhteen. Toivottavasti projekti ei vain tyssää heti alkuunsa. Mulla kun on tapana innostua jatkuvasti jostain, mutta valitettavasti moni asia tuppaa jäämään puolitiehen. Blogin on siis tarkoitus toimia lapsen kanssa syntyvien ajatusten purkamisalustana ja toivottavasti myös mahdollisuutena pohtia, että miksi sitä isona haluaisikaan.

Kuin kaksi marjaa: Meikäläinen ja poitsu.