keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Valmiinanne, paikoillanne ja mene!


Eilen perhekerhossa ojentelin jotain lelunmötikkää käsi suorassa ojottavalle pojalle. Koska salakuuntelin toisella korvalla muiden mammojen juttuja, jäi ojennus hieman puolitiehen. Poitsuhan tästä innostui ja raahautui lähemmäksi menemättä kuitenkaan ryömintäasentoon. Koska en ollut ihan varma näkemästäni, vetäisin lelua sopivasti taaksepäin juuri näppinsä kiinni saaneen poikasen edestä. Ärtymyksen päätyttyä kulku jatkui kuin jatkuikin polvia käyttämällä. Eli herra on oppinut konttamaan.

Poitsu on aikaisemmin mennyt polviensa kautta istumaan tai siitä mahalleen, mutta mitään yrityksen tapaistakaan konttaamista kohtaan ei ole ollut. Oli siis melko yllätys, että homma tapahtui näin yhtäkkiä. Aluksi touhu oli lähinnä jalkojen mukana raahaamista, mutta iltaa kohden polvet alkoivat myös askeltamaan. Täysin tätä uutta tapaa ei ole vielä omaksuttu, mutta sen sanon, että kohta mennään lujaa.

Samaisessa perhekerhossa herra ilmeisesti innostui kokeilemaan muitakin taitojaan eli päätä alettiin hakemaan kohti kattoa. Isän puntista kiinni ja nousua polvien varaan. Kohta mennään senkin suhteen lujaa, mikäli yötä on uskominen. Uudet opit piti näköjään ottaa heti seuraavana yönä käyttöön. 2.30 - 4.30 välillä yöllä isi ehti ummistaa silmiään jopa 20 minuutiksi kerrallaan. Sitten alkoi karmea huuto. Sängystä löytyikin muutamaan kertaan poika, joka oli aina mitä taiteellisimmissa asennoissa. Milloin oltiin kilpikonna, milloin jalat taivasta kohden ja milloin oltiin heitelty unilelua niskalenkillä jääden kuitenkin itse kakkoseksi.

Vihreää valoa väläytetty. Onkohan isä valmis? Kuva: el:Lemur12
Että sellaista...

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Persus ylös penkistä!

Säännöllinen liikunta on helppoa niin kauan kuin se on säännöllistä. Itse olen aina pitänyt lenkkeilystä ja parhaimmillaan sitä tuleekin tehtyä sen 3-4 kertaa viikossa. Lisäksi aina silloin tällöin tulee käytyä pelailemassa sählyäkin. Yleensä tuota säännöllisyyttä kestää kuitenkin sen pari kuukautta. Sitten iskee flunssa, jalkasärky, motivaation lopahtaminen tai jokin muu syy, jonka takia urheilu jää useamman päivän tauolle. Nää tauot tuppaa aina venähtämään.

Tälläset tarttis taas kiskasta jalkaan. (Ei omat, kuva netin syövereistä)

Koti-isänä pyöriessä homma sujuu oikestaan kahden asian mennessä hyvin. Öisin saa edes jokseenkin riittävästi unta ja välillä saa oleilla itsekseenkin. Ensimmäiseen asiaan hölkkääminen ei juuri tuo apua, mutta jälkimmäiseen kyllä. Parasta koko touhussa onkin, että saa olla omissa ajatuksissaan ja kuunnella musiikkia/podcasteja kuulokkeiden lävitse. Ja samalla kuntokin siinä sitten kohoaa.

Hyvistä puolista huolimatta motivaation puute on päässyt aika ajoin iskemään. Lenkkeily on sujunut parhaimmillaan silloin, kun mulla on ollut jonkinnäköinen tavoite, johon tähdätä. Aikaisempien vuosien aikana onkin tullut muutama puolimaraton taitettua. Ajat ei oo ollu niin mairittelevia, mutta niitä ennen on aina jaksanut lähteä lenkille. Myös niinä huonompina päivinä.

Jotta pääsisin taas juoksun makuun, aloitin viime torstaina pienen haasteen. Tarkoituksenani olisi rikkoa 250 kilometriä juosten/hiihtäen toukokuun loppuun mennessä. Mahdolliset sählyt lasken tässä viideksi kilometriksi. Noin isona lukuna se näytti aluksi pahalta, mutta pienen Excel-taulukon väännön jälkeen sain päivän tavoitteeksi n. 3,5km, mikä olisi noin 7 kilsan lenkki parin päivän välein.

Eli ei muuta kuin lenkkarit jalkaan ja menoksi.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Hei isi laittaa tän oven nyt kii!

Pojan nukkumaanmeno on tällä hetkellä hirvittävän tuskallista. Ennen iltatoimien jälkeen kaverin sai vaan tipauttaa petiin. Hän nakkasi nallen kainaloon ja yleensä nukahti ilman, että häntä piti uudestaan käydä katsomassa. Sairauden jälkeen homma on muuttunut niin, että iltatoimet kyllä sujuu, mutta karmea huuto alkaa siinä kohden, kun häntä laskee sänkyyn. Nukahtaminen on tässä venynyt paria tuntia aiempaa myöhemmäksi ja öisin hän on heräillyt paljon enemmän kuin aiemmin. Eikä nukahtaminen uudestaan enää tunnu onnistuvan yksinään.

Toinen jännä asia on tapahtunut tässä parin viime viikon aikana. Nimittäin vessan ovea ei saa hänen nähtensä sulkea. Aivan armoton poru alkaa, jos herra huomaa sun olevan vessassa suljetun oven takana. Jotenkin homma on luonnistunut ilman näköesteitä, joskin keittiön verho pitää muistaa sulkea ennen toimitusta. Ikkunan alta juoksee sen verran naapuruston lapsia, että syytemies saattaisi soitella. Kiusallisin hetki lienee toimittaa isompaa hätää avoimin ovin, kun syöttötuolissa oleva pienimies äitinsä kera tuijottaa. Itsestäni, kun on jo kiusallista käydä vessassa samaan aikaan jomman kumman kissan kanssa. Tuo tunne on karvaturrien ilmeistä päätellen kyllä molemminpuoleinen.

Eli nuku huonosti ja pasko avoimin ovin. Niistä on koti-isän loppuviikko tehty!

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Paskataudin tuolla puolen

Niinhän siinä kävi, että poitsun ei kauaa tarvinnut yksin sairastaa. Isi aloitti norjan puhumisen pöntön kanssa perjantaina iltapäivällä. Siinä samalla iski kaksi melkoisen pitkää tuntia, kun ololtani en juuri tohtinut olla edes pystyssä päin. Tuskanhiki virtasi vuolaana, mutta ei siinä auttanut kuin yrittää pitää kaveri tyytyväisenä. Kaikki kunnia yh-perheisiin, sillä itse olin onnellinen voidessani ojentaa ripulia vääntävän kakaran paremmalle puoliskolle.

Viikonloppuna tuli makoiltua oikein urakalla. Välillä nukuttiin patjalla meidän väliaikaismakuuhuoneessa, jonka mielessäni nimesin jonkin sortin vankilaksi kahden äijän jakaessa pienen huoneen, kaksi patjaa ja nurkassa lojuvan vadin. Välillä puolestaan oltiin poikittain television ääressä. Ehkä kevään komein viikonloppu tuli vietettyä mukavasti sisätiloissa. Koska varsinkin E:llä alkoi kuitenkin olla pakottava tarve päästä pois neljän seinän sisältä ja miehityskin todettiin jo melko terveeksi sunnuntaina, hyödynnettiin kaunista säätä käymällä Ikeassa. En tiedä miksi taas suostuin, mutta tulipahan käytyä.

Nyt onkin jo maanantai. Ruoka maittaa jälleen sekä itselleni että pikkuiselle. Jälkimmäisellä oli jo viikonlopun aikana jonkin verran saatu maitoa alas asti, mutta mikään kiinteä ei tuntunut pysyvän. Vettä kaveri onneksi joi ahkeraan koko sairastelunsa ajan. Apteekin erikoistuotteet vatsataudin varalle eivät puolestaan menneet alas ilman lääkeruiskun ja vanhempien opastusta, eivätkä ne siellä tuntuneet pitkään pysyneenkään. Tänään kiinteät ovat lopulta onneksi uponneet ja pysyneet.

Vielä on kuitenkin pieni tilanne päällä. Ripuli lentää edelleen sen tuhannen sopulin voimalla, jota pieni pahainen vaippa ei tunnu millään pysäyttävän. Kakkaa on ollut jälleen pitkin selkiä, reisiä, lattioita ja seiniä. Myös unirytmi on päässyt jälleen leppoisasti katoamaan. Jostain syystä herra ei ole nukkunut tänään muuta kuin pienen pienen torkahduksen, mutta jaksaa silti keikkua valveilla vielä tähän aikaan. Ehkä se tästä.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Paska lentää ja banjot soi!

Ylpeänä isänä minulla on ilo ilmoittaa, että pojallamme hänen ihka ensimmäinen vatsatautinsa. Voi tätä liikutuksen hetkeä, sillä tämähän on suoraan verrattavissa ensimmäiseen sanaan tai ensiaskeleihin. Nyt sitä istutaan täällä okesennus-, kakka- ja sappisaippuahuurussa ja nautiskellaan tilanteesta.

Eilen E:n kanssa ihmeteltiin, kun puuroa upposi normaaliin verrattuna kamalan nihkeästi, mutta ihmetys oikeastaan vaihtui ahaa-elämykseen vatsalämpimän puuron ilmestyessä käteeni kesken iltapuuhien. Sopivasti miltein heti kylvetyksen jälkeen. Ensin ihmeteltiin, että johtuuko oksentaminen kenties aikaisemmin tarjotusta ruoasta, jossa oli joukossa ruokakermaa. Hapanmaitotuotteita ja maitoon tehtyä puuroa oltiin kuitenkin jo aikasemmin nautittu hyvällä menestyksellä, joten pakko asia oli todeta vatsataudiksi.

Tästä eteenpäin homma etenikin seuraavaan malliin:
  • Kaksi peittoa, muutama lakana, unileluja, kosteussuoja, sängyn reunapehmusteet ja yksi matto oksennuksessa heti illan ratoksi.
  • Pesukone laulamaan. Kaksi koneellista yöllä, kolme tänään.
  • Muutto patjoille sivuhuoneeseen, jotta pystyin nostamaan pojan nopeasti vadin ylle. Samalla  äippä saisi nukutuksi.
  • Laatta lensi noin vartin välein yö kolmeen saakka, jolloin poika viimein simahti.
  • Sitten jotakuinkin 20 herätystä, kun poika säikähti yöllä outoa nukkumajärjestelyään.
  • Lopulta herra ei suostu enää nukkumaan, joten pakotan itsenikin ylös.
  • Poitsu feikkaa, että kaikki on hyvin. Annan onnessani maitoa.
  • Paska alkaa lentämään. Sepa iskee.
  • Poika simahtaa aamupäivällä uudestaan. Herätän ja annan ruokaa, koska edelleenkin kaikki vaikuttaa hyvältä.
  • Purjoaminen alkaa uudestaan.
  • Iltapäivän aluksi vaipan puolelta kuuluu pieni ydinräjähdys. Sukkahousuista valuu ruskeaa nestettä.
  • Luen piristäviä nettikeskusteluja siitä, että toisilla Bukkake-bileet on kestänyt kahdeksankin vuorokautta.
  • Päiväunet. Onneksi.
  • E saapuu töistä. Pääsen tuulettumaan. Kaupasta lihiksiä ja apteeksista herralle jotain Osmosalin vastiketta.
  • Ihmelitkua, oksennusta, vaipan vaihtoa, ruokailua, oksennusta.
  • Ilta on vielä nuori. Isi on iloinen, että itselle ei tauti ole iskenyt. Vielä.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Kun isä ja poika Hoploppiin lähti

Syntyi maanantaina idea pieni,
et tiistain kohde ois Onkiniemi.
Poitsu kyytiin ja vyöt kii.
Me lähdettii Hoploppii.

Oli tää meille jo reissu toinen,
sillä alle vuotiaalle paikka on ilmainen.
Vaikka niin pienelle kaikki ei sovikaan,
riittää siellä kuitenkin puuhaa.

Neljän ruuhkaa ei isi muistanut varoa.
Ei matka ollut ihan vauhdikasta ajoa.
Perille kuitenkin saavuttiin.
Ranneke poitsun nilkkaan laitettiin.

Pienten alueen huipulla.

Pienten alueella koettiin kauhuja,
kun ääni pallomeren herätti kauhuja.
Telineen huipulle kuitenkin kiivettin
ja sieltä vieraille huudeltiin.

Polkuautoja hetki testattiin
ja liukumäkeä laskettiin.
Alkoi lopulta isiltä virrata hiki,
joten kovasti alkoi kutsua koti.

Onhan se melko rankkaa pienen kanssa,
kun saa jatkuvasti olla kantamassa.
Mutta suosittelen kaikille. Se on mahtavaa!
Kun vanhemmat siellä mukana temmeltää saa.


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Viikonloppuvierailun aatoksia

Mun lauantaivuoron päätyttyä me heivattiin auto täyteen tavaraa ja käännettiin nokka kohti vanhempieni kotia (En pysty kutsumaan sitä vielä mummolaksi, koska en miellä äitiänikään mummoksi). Yökyläily tuli soviteltua tähän viikonloppuun isäukon synttäreiden vuoksi, joita sitten sunnuntaina juhlistettiin lounaan merkeissä.

Pikkumies oli onnensa kukkuloilla, kun leikittäjiä ja sylejä riitti. Ja sukulaisista oli puolestaan mukava nähdä poitsuakin. On todella mahtavaa, että vaikka välimatkaa isovanhempiin onkin, niin he ovat alusta saakka olleet aktiivisesti auttamassa ja kyläilemässä. Omat vanhempani asuvat miltein naapurikunnassa reippaan 50 kilsan päässä, joten heille on mahdollista tulla käymään useamminkin. E:n porukoilla matkaa onkin miltein 300 kilometriä, mutta he eivät ole antaneet sen hirveästi estää. He nimittäin ovat saattaneet ajella tähän ihan päiväseltäänkin, mutta käyvät myös silloin tällöin viikonloppua viettämässä. Ja onneksi ovat vielä mukavia tapauksia, jottei minunkaan tarvitse olla kirjoittamassa kauhutarinoita anopistani.

Kummankin vanhemmat ovat luvanneet tarvittaessa tulla katsomaan poitsua, jos vaikka haluamme viettää vapaa-aikaa keskenämme. Apua on ollut saatavilla esimerkiksi juhlien järjestämisessä. Lisäksi kaikki neljä viettävät mielellään aikaa pojan kanssa, mikä ei aina ilmeisestikään ole itsestään selvyys. Poitsu saa olla onnekas, kun hänellä on niin mahtavia isovanhempia.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Hyvää naistenpäivää!

Meillä tätä päivää juhlistettiin siivouksella, lahjoilla ja kynttiläillallisella. Siivous tosin johtuu siitä, että ollaan lähdössä minun porukoilleni yöksi. Sunnuntaina olisi tarkoitus juhlistaa isän synttäreitä ruokailun merkeissä. Lahja puolestaan meni tällä kertaa niin, että E toi minulle Citymarketissa tarjouksessa olleen henkilökohtaisen pedikyyrilaitteen. Myönnetään, että se tulee ihan tarpeeseen, vaikka miehisyys tästä pienen kolauksen ottaakin.

Mun osuuteni tässä päivässä oli illallisen laitto. E on pitkään jo hartaillut, että tekisi itse hampurilaisia, mutta en laiskuuttani ollut vielä asiasta innostunut. Menin kuitenkin naistenpäivän kunniaksi lupailemaan jatkoa viime vuodelle. Silloin laitoin parastani kokkaamalla täysin loppuun asti harkitun ateriakokonaisuuden eli pihviä ala makarooni. Ei ehkä perinteisintä kynttilän alla syötävää, mutta silti kummallekin maistuu. Ja täytyy sanoa, että kotona tehdystä hampparista tuli ihan mielettömän hyvää. Kokki yllättyi itsekin.

Selkeästi naistenpäivään sopivaa sapuskaa.

Hyvää naistenpäivää kaikille!

Ystäväni Kela

Haluan kertoa tässä postauksessa yhteiselostani ystäväni Kansaneläkelaitoksen tai näin tuttavallisemmin Kelan kanssa. Kela ei ole koskaan ollut se helpoin ystävä, vaikka aika ajoin yhteinen taival on mutkattomasti sujunutkin. Meillä on ollut ylä- ja alamäkemme.
Kohtasimme ensi kertaa, kun olin vielä aivan pieni. Vanhempainrahat saapuivat ajallaan ja sain pukeutua äitiyspakkauksen syövereistä löytyviin aarteisiin. Omassa elämässäni Kela oli kuitenkin tuolloin vielä taka-alalla. Vuotta 2006 voidaan pitää meidän suhteemme merkkipaaluna, kun aloitin tuolloin opinnot Jyväskylässä. Kaavakkeet aiheuttivat silloinkin jo hieman hämmästystä, mutta viesti meni perille ja symbioosi Kelan kanssa oli alkanut.

Sitten saavutaan vuoteen 2012. Alkuvuodesta nautin neljästä viimeisestä opintotukikuukaudesta yrittäessäni kasata gradua pakettiin. Siinä ohella tuli kuitenkin tehtyä paljon töitäkin ja huhtikuussa Poitsukin näki päivänvalon. Touko-kesäkuun vaihteessa postilaatikosta löytyy Kelan kirje. Ajattelin, että siellä onniteltaisiin lapsen syntymästä, mutta kirjeessä kerrotaankin, että huhtikuun asumistuki halutaan takaisin. Opiskelija, jolla on lapsia, ei ollut ilmeisesti siihen oikeutettu. Voisin hakea kuulemma yleistä asumistukea. Koska olimme tehneet urakalla työvuoroja alkuvuoden aikana, niin eipä tuosta vaihtoehdosta olisi juuri mitään saanut.

Loppukesästä olin viettämässä isyysloman viimeisiä päiviä ja hain rahoja hieman perästäpäin. Olin tässä kohtaa itseeni tyytyväinen, sillä saatoin esittää Kelalle tienanneeni taantuvasti puolen vuoden ajan siihen malliin, että ihan minimeihin ei tarvitsisi tyytyä. Kelasta kuitenkin soiteltiin puolentoista kuukauden perästä, että olinkos minä opiskelija. Valitettavasti vastasin tähän myöntävästi, jolloin naisääni ilmoitti: "Opiskelijoiden kesätyötuloja ei valitettavasti lasketa!" Tässä kohtaa olin hieman äimän käkenä. Mistä opiskelija repii sitten tulonsa ellei kesätöistä. Onneksi itselläni oli vielä muita hommia takataskussa, että niistä saisi edes jotakin extraa. Jälleen tuo naisääni esitti kysymyksen: "Onko nuo sijaisuudet talvella samasta samasta paikkaa?" No tähän selittelin, että miten opettajansijaisuudet etenee. Hyvä jos joskus tietää ennen työaamua, että hommia olisi tarjolla. No kuulemma sitäkään ei voitu katsoa minun tuloihin, koska se ei voitu laskea jatkuvakestoiseksi hommaksi edeltävän puolen vuoden ajalle. Näin tilille ropahti minimit eli olisi vain kannattanut olla töissä. Ja hienona tietonahan on, että yleiseen tukeen nuo kesätyötulot sitten lasketaan.

Loppuvuodesta tuli jo todettua, että pääsen maksamaan opintotukiani takaisin. Ilmeisesti olen tienannut liikaa, vaikka eipä se pankkitilille ole jäänyt. Suhteeseemme ei tässä kohtaa enää ollut kehumista. Päätin kuitenkin vielä yrittää hakemalla isäkuukautta. Lomakkeet jättivät enemmän kysymyksiä kuin Kelan sivut antoivat vastauksia. Minun piti siirtää isäkuukauden alkamista ja hakea tietenkin tukia tuota kuuden viikon jaksoa varten. Missään vaiheessa lomakkeiden täyttöä en pystynyt kuitenkaan varmasti sanomaan, että onnistuiko nuo kaksi asiaa samalla kertaa ja samalla lomakkeella. Otin kuitenkin riskin ja onneksi homma luonnistui.

Sitten alkoi idea hoitovapaasta ja sen hakemisesta. Taas tuskailtiin nettilomakkeiden kanssa, ja niiden täyttö meni taas vastauksia arpoessa. Lopulta päästiin viimeiselle sivulle, jossa kehotettiin lähettämään palkkatodistuksia. Ihan kiva kehotus, kun eivät kertoneet, että miten ja minne. Ilmeisesti jokainen postimies tietää, mistä Kela löytyy.

Tässä ei enää auttanut kuin ottaa paperit mukaan ja lähteä oikeasti sinne Kelaan. Ystävällinen virkailija kertoi, että nettisivultahan voi lähetellä dokumentteja heillepäin. Kunpa Kelan sivut olisivat kertoneet samaa. Palvelu oli kyllä sen verta ystävällistä, että heitä en käy moittimaan. Tukien haku kuitenkin tyssäsi siihen, että pitäisi toimittaa palkkatodistus vaimon silloin 1kk päästä alkavasta pidemmästä sijaistuksesta. No Tampereen kaupunkihan ei sellaista paperia tunnu antavan ennen kuin pätkä alkaa. Nyt sitä siis odotellaan, jotta sen pääsisi skannaamaan ja heittämään Kelan digitaaliviidakon syövereihin.

Mitä tästä opittiin? Opiskelijat älköön hankkiko lapsia ja jatkossa aion mennä suoraan Kelan konttoriin.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Absurdi aamuherätys

Herätyskello
Herätyskello, Rob and Stephanie Levy

Aamulla, kun kello pärähti soimaan siinä 7.45, tuli vietettyä melko surrealistinen hetki. Yritin kelailla ja miettiä, mutta mitään muistikuvaa öisistä herätyksistä ei vaan tullut mieleen. Katsahdin uudelleen kelloa ja jouduin toden teolla miettimään, että heräsinkö minä nyt oikeasti. Harkitsin tässä kohtaa jo uudelleen nukahtamistakin, mutta kyllä sitä oltiin ihan oikeasti nukuttu koko hela yö heräämättä. Ai, kuinka mahtava fiilis se olikaan, vaikka pää ja elimistö eivät sitä oikein meinanneet uskoakaan todeksi.

Katkeamattomia öitä onkin pojan syntymän jälkeen kertynyt yhden käden sormilla laskettava määrä, joten tälläisestä hetkestä täytyy kyllä nauttia. Se on jotenkin kumma, että vaikka sitä tietäisi toisen hoitavan yöherätykset, niin silti jo parikin nopeaa herätystä yöllä tekee siitä jotenkin vajavaisen tuntuisen. Ei katkeamatonta unta voi oikeastaan korvata päiväunilla tai aikaistetulla nukkumaanmenolla. Kyllä siitä vain täytyy iloita ja toivoa, että seuraavaa kertaa ei tarvitse odotella kolmea kuukautta.