Viimeistä päivää viedään

Kuten huomatta saattoi, niin ei tuo blogin kirjoittelu ole enää viime aikoina maittanut. Mulla on ollut tässä pari muuta omaa projektia, joista toinen on ollut uutisartikkeleiden kirjoittelua eräälle suomalaiselle nettisivustolle. Toisaalta ei mulla ole ollut ihan niin hirveästi kirjoitettavaakaan. En jaksa olla joka toinen päivä kertomassa, että taas käytiin keinumassa ja kakat tuli pönttöön. En ole ollut sellainen joka paikkaan juokseva koti-isä, vaan homma viimeiset 5,5 kuukautta on pyörinyt paljon kodin ympärillä. Tuskinpa tuon ikäinen sen enempää kokemuksia vielä kaipaakaan.

Haikeana, mutta silti iloisena jätän hyvästit tälle blogille ja hoitovapaalle. Kevät on ollut kaiken kaikkiaan mielenkiintoista aikaa ja oon päässyt tosiaankin näkemään, mitä pienen lapsen kasvamisen läheltä seuraaminen tarkoittaa. Välillä on ollut helpompaa ja välillä taas rankempaa, mutta päivääkään en pois vaihtaisi. Täytyy kuitenkin sanoa, että työelämään palaaminen tulee olemaan mukavaa näin pitkän tuokion jälkeen. Vaikka yhdessä matolla makailua(toisen rynnätessä kohti kissanruoka-astioita) jääkin ikävä.

Hyvää kesää kaikille!

Hole in one!

Isi on tänään onnellinen ja mistä syystä. Ei, Suomi ei pelannut tänään, vaan näin tänään kasan kakkaa. Ja syy juhlaan oli, että tuo pökäle nökötti sinisen potan pohjaa koristamassa. Minä miltein tanssin ja miksen olisi tanssinut. Ketään ei ollut näkemässä(tanssia) ja poika on vielä liian nuori saamaan traumoja.

Mistä on kyse? Aloiteltiin pottailu tuossa muutama päivä sitten. Ajateltiin, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Onpahan aikaa harjoitella hoitopaikkaa varten. Homman juoni meni jotenkin niin, että operaatiota ruoka suuhun seuraa operaatio tatti potalla. Muutaman kerran tuli istuskeltua turhaankin, mutta yllätykseksi heti toisella kertaa saatiin pissat pottaan ja nyt kakkojen jälkeen touhu on tuntunut sujuvan. Hauska, että jokin asia tuntuu onnistuvan näinkin helposti.

Toinenkin iloinen asia osuu tälle samalle päivälle. Nokkamukitaistelusta luovuttiin jo aikaa sitten ja poika on saanut nauttia maitonsa suomalaiselle arvolle sopivasti snapsilasista, jossa Koskenkorvan logo vielä kiiltelee kyljessä. Kotona se on ollut hyväksi havaittu lasi, sillä se on sopinut tuollaisen pienen kaverin suuhun. Missään perhekerhossa sitä ei sentään kehtaa käyttää, ainakaan veden juottamiseen. Muutta se varsinainen ilon aihe oli se, että päätettiin E:n kanssa hankkia pillimuki, josta poitsu innoissan tuntui maitoaan litkivän. Jee!

Annahan, kun isovanhemmat opettaa!

On se vaan niin hauskaa, kun tässä pitkin kevättä koettaa opettaa pojalleen kaikenlaista miltein tuloksetta, mutta isovanhemmat tarvitsee siihen vain hetken. Mikä lie maaginen tatsi heillä onkaan? Löytyisikö jostakin tutkimusta, että mummin ja papan kanssa aikaa viettäneet lapset olisivat keskivertoa välkympiä tai oppineempia.

Joku aika takaperin E:n vanhemmat olivat kylässä ja hänen isänsä poitsua sylissä pitäessään osoitteli kauluspaitansa nappia ja hoki tätä ääneen. Kyseisen viikonlopun jälkeen herra osasikin jo äännellä jotain "ppi":n tyyppistä perässä toistaen. Seuraavalla vierailulla sylissä osoiteltiinkin kattovalaisinta ja eikös poika nyt tuijota kattoa "mppua" hokien. Samalla ilmeisti repertuaariin saattoi ilmestyä myös pappa, mutta tämä vaati vielä yhden vierailun mun sukulaisten luokse, jossa oma isäni ja vaarini hokivat varmaan pappaa koko iltapäivän. Nyt herra sitten osoittelee myös minua hokien "appaa". Koska ei olla ruotsinkielisiä, niin en ole ollut ihan hirvittävän iloinen tästä nimittelystä.

Toinen hauska ominaisuus syntyi vanhempieni viime sunnuntaisesta vierailusta. Oon yrittäny saada poitsua vilkuttamaan tuloksetta viimeset 1½kk, mutta kaveri ei oo tuntunut hiffaavan koko asiaa sitten pätkääkään. Nyt vanhempieni lähtiessä he vilkuttelivat hyvästiksi myös poitsun suuntaan, joka päättikin tavan olevan molemminpuoleinen. Nyt meillä on sitten takaisin morjesteleva pieni veijari.

Ei tässä kai auta kuin viedä lapsi viikoksi isovanhempien huomaan. Takaisin tulee varmaankin omin jaloin kävelevä, 3 eri kieltä puhuva, itsekokkaava ja vaippakuiva kaveri. Hiphei!

Päivittelyä

On näimmä jäänyt bloggailu vähäksi aikaa. En vain ole jaksanut avata Bloggeria. En oikein ole keksinyt mistä kirjottaisi, kun touhu on lähinnä pyörinyt paikallaan. Ei oikein uutta suuntaan eikä toiseen. Ajattelin uuden kuukauden kunniaksi päivitellä, että mitä tällä hetkellä kuuluu eri asioiden suhteen:

Poitsun unet on ollut vihdoin ennallaan. Tai siis, että kaveri simahtelee ennen yhtätoista ja aamulla noustaan yhdeksän maissa. Iltavirkku minä ja vaimoni nautitaan tästä rytmistä, kaiken maailman ohjeistuksista huolimatta, niin pitkään kuin mahdollista. Loppukesästä pitääkin sitten ihan oikeasti opetella nukahtamaan ennen kahtatoista...

Nokkamukeilu on ollut melko toivotonta. Kaveri kiskoo kyllä omatoimisesti vettä kannesta ja tuttipullon korkista, mutta mukin kanssa homma on ollut toista sorttia. Nuo avonaisest kipot, kun valitettavasti vielä lentelevät lattioille, joten ihan pelkkää lasia ei vielä viitsisi antaa. Jäljellä olisi oikeastaan pehmeänokkainen muki tai siis sellainen lähellä tuttipulloa oleva tapaus. Ongelma on vaan se, että poitsu ei tunnu tajuavan edes tuttipullon kohdalla, että sitä pitäisi kallistaa tarpeeksi. Suuttuu tai antaa periksi kun sitä yrittää nostaa hänen käsissään. Onneksi sentään jotain on tapahtunut, sillä korvikkeesta on siirrytty kokonaan perusmaitoon.

Ruokailussa mennään myöskin samassa linjassa kuin aloittaessa. Kyllä se lusikka joskus suuhun löytää, kun sen vain ensin hänelle täyttää ja antaa käteen. Jos ruoan vie lähelle, niin lusikka tippuu kädestä ja hän vain rupeaa levittämään käsiään käyttäen ruokaa pitkin pöytää. Suuhun se tuntuu menevän vasta, kun se on hautunut puoli päivää ruokalapun taskussa. Edistystä on tullut sentään sen verran, että herra osaa eksyytyä toistuvasti buffettiin eli kissojen ruoka-astioille. On ainakin kerran ehtinyt lykkäämään raksun suuhunsa saakka.

Liikkumisessa mennään edelleen konttaus/noustaan tukea vasten seisomaan -osastolla. Rappusia mennään jo vinhasti ylöspäin ja pihallakin on tullut lumen sulettua myörittyä.

Isän liikkumisessa mennään edes jossakin vaiheessa. Aikaisemmin aloittamani 250km haaste toukokuun loppuun mennessä on nyt noin 115 km tietämillä, joten olen noin 20-25km tavoitteesta jäljessä. Tässä on ollut sen verran flunssaa/menoja, että lenkille ei ole vain tullut lähdettyä. Ja koska siellä ei oikein tule käytyä, niin pituuksiakaan ei oikein viitsi kasvattaa. Taitaa jäädä tavoite saavuttamatta, mutta koetetaan nyt ainakin juoksennella. Lumien sulettua on mahtavaa päästä taas metsikköihin juoksemaan. Vaikka Tampereen lähes keskustassa asuukin, niin juoksemalla pääsee tutustumaan melko yllättäviinkin paikkoihin.

Ykköstä ylle ja kupin kallistelua

Eilen oli melko juhlava päivä, kun perhekerhossa järjestettiin valokuvaus. E jaksoi jo pari viikkoa muistutella, että mun pitää valita ehdottomasti oikeat vaatteet ja pikkukaverin naama pitää muistaa puunata tarkasti. En oo kummastakaan ollut aina niin kauhean tarkka ja esimerkiksi suosikkiasusteena heitän herralle yleensä harmaan hupparin. No, tästä muistuttelusta johtuen sanoin ihan suoraan, että kato vaatteet illalla valmiiksi. Näinpä aamulla poikaa odottivat Leviksen farkut ynnä ruudullinen kauluspaita.

Aamulla pirteän kiireessä itse ylös ja sitten poika ylös. Puurot naamariin ja poikaa pukemaan. Ilmeisesti poitsu alkoi aavistella aamussa jotain erikoista. Pukeminen nimittäin oli normaalia haastavampaa rimpuilevan muksun potkiessa eroon sukkahousuista ja jumittaessaan sopivasti kyynärpäätään, jotta kauluspaidan hiha ei vain missään nimessä menisi kohdilleen. Lopulta hankin itselleni taisteluvoiton ja siirryn alakertaan sullomaan poikaa haalariin. Koska tämä homma meni niin kivuttomasti, ajattelin saavuttaneeni ensimmäisen voiton myötä mukavan henkisen niskalenkin. Menin kuitenkin taktiseen ansaan kakan lemun pamahtaessa juuri rattaisiin asettamani pojan suunnalta. Ei muuta kuin kuorinta, huuhtelu ja uusi taisto.

Kuvaukseen päästiinkin melkein rokkistaratyyliin eli melkein myöhässä. Oliko siinä onneksi vielä yksi tai kaksi kuvattavaa ennen meitä. Ilmeisesti poika oli rimpuilunsa aikana luullut meidän menevän sinne kivan neuvolantädin ja ison neulan luokse, sillä itse kuvaustilanteessa herra nauraa hihitteli kameramiehen suuntaan kuin julkkikset punaisella matolla. Koko tapahtumaan meni varmaan noin 2 minuuttia. Tän päälle lävästiin vielä kauhean hauska ryhmäkuva lapsista ja vanhemmista. Taisin itse siinä miettiä, että mitähän miekin tässä mutsilauman keskellä teen, kun en osaa edes nimetä yhtäkään vanhemmista. En kyllä muista puolienkaan lapsien nimiä, joten hyvin menee siltäkin kantilta.

Asiasta seitsemänteentoista. Tässä 1v synttäreiden jälkeen puhuttiin E:n kanssa, että olisi aika opettaa poikaa syömään ihan ite. Laiskuus on tosin hieman iskenyt eikä homma ole liiemmin mun osaltani edistynyt. Nyt viime päivinä oon kuitenkin yrittänyt antaa syöttötuolissa nököttävälle rääpäleelle valmiiksi ruoalla täytettävää lusikkaa, joka on jopa joskus päätynyt suuhun saakka. Tää on samalla ollut oikeastaan ainoa tapa saada poitsu syömään muutakin kuin täysin sileäksi muussattuja mausteettomia ruokia. Ollaan ehkä vähän turhan pitkään syötelty niitä 5kk pilttejä, kun 8kk:n metallinmakuiset moskat (isän mielipide) eivät koskaan alkaneet upota. 1v pilttien kanssa ongelma on hiukkasen samaa tasoa kuin myös itse tehdyn ruuan kanssa. Tai omat tekeleet kyllä käyvät, jos niissä on todella minimaalisesti mausteita. Esimerkiksi bataatti-porkkanasose paistetun jauhelihan kanssa toimii.

Samalla lusikoinnin kanssa ollaan yritetty, että poika alkais juomaan nokkamukista ihan oma-aloitteisesti. Kaveri kyllä juo ihan lasista sekä nokkamukista, jos joku aikuinen kaataa sitä hänelle. Itsekseen hän lähinnä saa nokan suuhun, mutta ei millään suostu kallistamaan sitä tarpeeksi. Internetin syövereiden neuvojen ansiosta ajateltiin, että kokeillaampa antaa yhtä mukia kylpyleluksi. Saa nähdä tuottaako tuo tulosta.

Millonhan ne yöunet pitäisi aloittaa?

Täällä jälleen yhtä väsyneenä kuin ennenkin. Poitsun yöunet menee toivottavasti pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Enää ei onneksi valvota kahteen, kuten vielä noin viikko takaperin, vaan nukahtaminen on jopa onnistunut ennen yhtätoista. Valitettavasti tätä edistystä on korjattu toistuvilla yöllisillä itkupotkuraivereilla. To-pe välisenä yönä heräsin vähintään kerran tunnissa isompaan itkuun, jossa ei mitkään tassuttelut auttaneet. Kaveri syliin ja veivasin hänet takaisin tainnoksiin. Pari seuraavaa yötä on onneksi menneet hieman mallikkaammin.

Jos jotain näin reilun vuoden mittaisen isyyden taipaleella on jäänyt kaipaamaan, niin se on kyllä ollut unen määrä. En oo koskaan ollut mikään aikaisin nukkumaan menijä, vaan harvemmin peti kutsui ennen kahtatoista. Edes niinä iltoina, kun herätys odotti aamu viideltä. En myöskään ollut mikään innokkain ylösnousija, vaan viikonlopun köllöttelyt puoleenpäivään ihan köllöttelyn ilosta kuuluivat melko lailla suosikkiharrastuksiin. Ja mikä oli parasta, niin yönsä sai nukuttua yhtäjaksoisesti.

Poitsun myötä homma on hieman muuttunut. Yhtäjaksoiset edes yli kuuden tunnin mittaiset unenpätkät on varmaan kahden käden sormin laskettavissa. Aamulla täytyy pitää edes jostakin rytmistä kiinni heräämisen kannalta, mutta siltikään nukkumaan meneminen ei ole yhtään edistynyt. Sitä haluaa pitää kiinni pienestä omasta ajasta sen jälkeen, kun poitsu käy nukkumaan. Hölmöintä lienee se, että päiväuniakaan en tahdo nukkua samaan aikaan pojan kanssa. Tää johtuu yksinkertaisesti siitä, että tuo iltapäivän hetki pojan nukkuessa ja E:n ollessa vielä töissä on mitä mainioin omien puuhailujen kannalta. Silloin ei malttaisi nukkua. Onneksi edes yksi edistysaskel on kuitenkin ollut. Mulla on lapsesta saakka ollut öitä, jolloin nukahtaminen ei oo millään onnistunut. Oon saattanut pyöriä kuusikin tuntia sängyssä ennen unen tuloa. Nyt vintti pimenee lähestulkoon samoin tein, kun saan itseni peiton alle.

Mitähän poitsun yöunien kanssa pitäisi oikein tehdä? Neuvolantäti tomerana neuvoi, että ehdottomasti pitäisi alkaa herätä viimeistään kahdeksalta nykyisen yhdeksän sijaan. Iltapullo, johon poitsu ei sentään siis nukahda, pitäisi ottaa pois. Ja tietenkin nukkumaanmenoa pitäisi aikaistaa. Mutta haluanko sitä. Mieluusti nukun sinne yhdeksään saakka, kun vielä hänen kanssaan pystyy. Hoitopaikka häämöttää vasta elokuussa, joten sen puolestakaan ei tarvitse vielä alkaa harjoittelemaan. E:kään ei ole juuri innostunut aikaisemmista aamuista. Toisaalta tässä tulee painittua sen ajatuksen kanssa, että auttaisiko unien aikaistus myös pojan nukkumiseen. Kunpa joku viisaampi voisi näitä tulla kertomaan. Väsynyt isi on joskus niin väsynyt.

Imagon korjailua

 Blogiin on viime aikoina tullut kerrottua niin paljon lapsenhoidosta, leipomisesta ja siivouksesta, että olo on ollut kuin kodinhengettärellä.  Siispää laitankin näkyville kaksi kaunista kuvaa. Tämä ei johdu siitä, että olisin ryhtynyt sisustamaan ihanaista kotiamme. Sen sijaan otin akkuporakoneen kauniiseen käteen ja kiinnitin keittiön seinustalle kaksi kauan odotettua hyllyä. Varsinkin tuo ylempi hylly on tällä hetkellä talon ainoa paikka, johon meidän kaksi kissaamme eivät pääse syömään kukkia. Noihin purkkeihin on tarkoitus pistää myös popparinsiemenet kasvamaan, jotta kissat saisivat ruohoa syötäväksi. Eivätpä enää oksentele vaaleille matoille.

Hyllyt ja kannattimet löytyivät Ikean valikoimista pitkällisen pohdinnan jälkeen. Takana on kipsilevyseinä, joten poraaminen oli melkoisen helppoa. Laitoin jopa alligaattoriproput, jotta hyllyt kestävät enemmän painoa. Ainoa, että ylemmän hyllyn toisen kannattimen takana oli jotain kovempaakin materiaalia, joten olen tässä kakat housussa odotellut a) putkivuotoa b) sähköjen katkeamista tai c) mitä sitä nyt seinän sisässä saattaa ollakaan. Muutoin homma oli melko yksinkertainen operaatio.

Tulipahan vielä yläkerran pesuhuoneeseen asenneltua kaappi lisätilan tarpeeseen. Lopuksi mun piti vielä laittaa kuva oluttölkistä kruunaamaan miehekäs kokonaisuus, mutta jääkaapissa ei ollut enää yhtäkään enkä viitsi käyttää kuvia laittomasti. Sen sijaan päädyin vain alleviivaamaan merkittävät kohdat, jotta imago korjaantuisi. Olo on siis jälleen parempi. Olisi vain pitänyt rajata kokonaisuutta rikkovat meikäläisen valitsemat verhot pois kuvasta.