Ykköstä ylle ja kupin kallistelua

Eilen oli melko juhlava päivä, kun perhekerhossa järjestettiin valokuvaus. E jaksoi jo pari viikkoa muistutella, että mun pitää valita ehdottomasti oikeat vaatteet ja pikkukaverin naama pitää muistaa puunata tarkasti. En oo kummastakaan ollut aina niin kauhean tarkka ja esimerkiksi suosikkiasusteena heitän herralle yleensä harmaan hupparin. No, tästä muistuttelusta johtuen sanoin ihan suoraan, että kato vaatteet illalla valmiiksi. Näinpä aamulla poikaa odottivat Leviksen farkut ynnä ruudullinen kauluspaita.

Aamulla pirteän kiireessä itse ylös ja sitten poika ylös. Puurot naamariin ja poikaa pukemaan. Ilmeisesti poitsu alkoi aavistella aamussa jotain erikoista. Pukeminen nimittäin oli normaalia haastavampaa rimpuilevan muksun potkiessa eroon sukkahousuista ja jumittaessaan sopivasti kyynärpäätään, jotta kauluspaidan hiha ei vain missään nimessä menisi kohdilleen. Lopulta hankin itselleni taisteluvoiton ja siirryn alakertaan sullomaan poikaa haalariin. Koska tämä homma meni niin kivuttomasti, ajattelin saavuttaneeni ensimmäisen voiton myötä mukavan henkisen niskalenkin. Menin kuitenkin taktiseen ansaan kakan lemun pamahtaessa juuri rattaisiin asettamani pojan suunnalta. Ei muuta kuin kuorinta, huuhtelu ja uusi taisto.

Kuvaukseen päästiinkin melkein rokkistaratyyliin eli melkein myöhässä. Oliko siinä onneksi vielä yksi tai kaksi kuvattavaa ennen meitä. Ilmeisesti poika oli rimpuilunsa aikana luullut meidän menevän sinne kivan neuvolantädin ja ison neulan luokse, sillä itse kuvaustilanteessa herra nauraa hihitteli kameramiehen suuntaan kuin julkkikset punaisella matolla. Koko tapahtumaan meni varmaan noin 2 minuuttia. Tän päälle lävästiin vielä kauhean hauska ryhmäkuva lapsista ja vanhemmista. Taisin itse siinä miettiä, että mitähän miekin tässä mutsilauman keskellä teen, kun en osaa edes nimetä yhtäkään vanhemmista. En kyllä muista puolienkaan lapsien nimiä, joten hyvin menee siltäkin kantilta.

Asiasta seitsemänteentoista. Tässä 1v synttäreiden jälkeen puhuttiin E:n kanssa, että olisi aika opettaa poikaa syömään ihan ite. Laiskuus on tosin hieman iskenyt eikä homma ole liiemmin mun osaltani edistynyt. Nyt viime päivinä oon kuitenkin yrittänyt antaa syöttötuolissa nököttävälle rääpäleelle valmiiksi ruoalla täytettävää lusikkaa, joka on jopa joskus päätynyt suuhun saakka. Tää on samalla ollut oikeastaan ainoa tapa saada poitsu syömään muutakin kuin täysin sileäksi muussattuja mausteettomia ruokia. Ollaan ehkä vähän turhan pitkään syötelty niitä 5kk pilttejä, kun 8kk:n metallinmakuiset moskat (isän mielipide) eivät koskaan alkaneet upota. 1v pilttien kanssa ongelma on hiukkasen samaa tasoa kuin myös itse tehdyn ruuan kanssa. Tai omat tekeleet kyllä käyvät, jos niissä on todella minimaalisesti mausteita. Esimerkiksi bataatti-porkkanasose paistetun jauhelihan kanssa toimii.

Samalla lusikoinnin kanssa ollaan yritetty, että poika alkais juomaan nokkamukista ihan oma-aloitteisesti. Kaveri kyllä juo ihan lasista sekä nokkamukista, jos joku aikuinen kaataa sitä hänelle. Itsekseen hän lähinnä saa nokan suuhun, mutta ei millään suostu kallistamaan sitä tarpeeksi. Internetin syövereiden neuvojen ansiosta ajateltiin, että kokeillaampa antaa yhtä mukia kylpyleluksi. Saa nähdä tuottaako tuo tulosta.

Millonhan ne yöunet pitäisi aloittaa?

Täällä jälleen yhtä väsyneenä kuin ennenkin. Poitsun yöunet menee toivottavasti pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Enää ei onneksi valvota kahteen, kuten vielä noin viikko takaperin, vaan nukahtaminen on jopa onnistunut ennen yhtätoista. Valitettavasti tätä edistystä on korjattu toistuvilla yöllisillä itkupotkuraivereilla. To-pe välisenä yönä heräsin vähintään kerran tunnissa isompaan itkuun, jossa ei mitkään tassuttelut auttaneet. Kaveri syliin ja veivasin hänet takaisin tainnoksiin. Pari seuraavaa yötä on onneksi menneet hieman mallikkaammin.

Jos jotain näin reilun vuoden mittaisen isyyden taipaleella on jäänyt kaipaamaan, niin se on kyllä ollut unen määrä. En oo koskaan ollut mikään aikaisin nukkumaan menijä, vaan harvemmin peti kutsui ennen kahtatoista. Edes niinä iltoina, kun herätys odotti aamu viideltä. En myöskään ollut mikään innokkain ylösnousija, vaan viikonlopun köllöttelyt puoleenpäivään ihan köllöttelyn ilosta kuuluivat melko lailla suosikkiharrastuksiin. Ja mikä oli parasta, niin yönsä sai nukuttua yhtäjaksoisesti.

Poitsun myötä homma on hieman muuttunut. Yhtäjaksoiset edes yli kuuden tunnin mittaiset unenpätkät on varmaan kahden käden sormin laskettavissa. Aamulla täytyy pitää edes jostakin rytmistä kiinni heräämisen kannalta, mutta siltikään nukkumaan meneminen ei ole yhtään edistynyt. Sitä haluaa pitää kiinni pienestä omasta ajasta sen jälkeen, kun poitsu käy nukkumaan. Hölmöintä lienee se, että päiväuniakaan en tahdo nukkua samaan aikaan pojan kanssa. Tää johtuu yksinkertaisesti siitä, että tuo iltapäivän hetki pojan nukkuessa ja E:n ollessa vielä töissä on mitä mainioin omien puuhailujen kannalta. Silloin ei malttaisi nukkua. Onneksi edes yksi edistysaskel on kuitenkin ollut. Mulla on lapsesta saakka ollut öitä, jolloin nukahtaminen ei oo millään onnistunut. Oon saattanut pyöriä kuusikin tuntia sängyssä ennen unen tuloa. Nyt vintti pimenee lähestulkoon samoin tein, kun saan itseni peiton alle.

Mitähän poitsun yöunien kanssa pitäisi oikein tehdä? Neuvolantäti tomerana neuvoi, että ehdottomasti pitäisi alkaa herätä viimeistään kahdeksalta nykyisen yhdeksän sijaan. Iltapullo, johon poitsu ei sentään siis nukahda, pitäisi ottaa pois. Ja tietenkin nukkumaanmenoa pitäisi aikaistaa. Mutta haluanko sitä. Mieluusti nukun sinne yhdeksään saakka, kun vielä hänen kanssaan pystyy. Hoitopaikka häämöttää vasta elokuussa, joten sen puolestakaan ei tarvitse vielä alkaa harjoittelemaan. E:kään ei ole juuri innostunut aikaisemmista aamuista. Toisaalta tässä tulee painittua sen ajatuksen kanssa, että auttaisiko unien aikaistus myös pojan nukkumiseen. Kunpa joku viisaampi voisi näitä tulla kertomaan. Väsynyt isi on joskus niin väsynyt.

Imagon korjailua

 Blogiin on viime aikoina tullut kerrottua niin paljon lapsenhoidosta, leipomisesta ja siivouksesta, että olo on ollut kuin kodinhengettärellä.  Siispää laitankin näkyville kaksi kaunista kuvaa. Tämä ei johdu siitä, että olisin ryhtynyt sisustamaan ihanaista kotiamme. Sen sijaan otin akkuporakoneen kauniiseen käteen ja kiinnitin keittiön seinustalle kaksi kauan odotettua hyllyä. Varsinkin tuo ylempi hylly on tällä hetkellä talon ainoa paikka, johon meidän kaksi kissaamme eivät pääse syömään kukkia. Noihin purkkeihin on tarkoitus pistää myös popparinsiemenet kasvamaan, jotta kissat saisivat ruohoa syötäväksi. Eivätpä enää oksentele vaaleille matoille.

Hyllyt ja kannattimet löytyivät Ikean valikoimista pitkällisen pohdinnan jälkeen. Takana on kipsilevyseinä, joten poraaminen oli melkoisen helppoa. Laitoin jopa alligaattoriproput, jotta hyllyt kestävät enemmän painoa. Ainoa, että ylemmän hyllyn toisen kannattimen takana oli jotain kovempaakin materiaalia, joten olen tässä kakat housussa odotellut a) putkivuotoa b) sähköjen katkeamista tai c) mitä sitä nyt seinän sisässä saattaa ollakaan. Muutoin homma oli melko yksinkertainen operaatio.

Tulipahan vielä yläkerran pesuhuoneeseen asenneltua kaappi lisätilan tarpeeseen. Lopuksi mun piti vielä laittaa kuva oluttölkistä kruunaamaan miehekäs kokonaisuus, mutta jääkaapissa ei ollut enää yhtäkään enkä viitsi käyttää kuvia laittomasti. Sen sijaan päädyin vain alleviivaamaan merkittävät kohdat, jotta imago korjaantuisi. Olo on siis jälleen parempi. Olisi vain pitänyt rajata kokonaisuutta rikkovat meikäläisen valitsemat verhot pois kuvasta.

Ensimmäinen vuosi takana

Onnea velmulle! Miekkonen saa tänään ensimmäisen vuotensa täyteen. Varsinaiset juhlat pidettiin jo pari päivää etukäteen viime lauantaina, mikä tarkoitti ahkeraa puunausta ja leipomista loppuviikolle. Jotenkin ihmeellisesti se siivous kasaantui kotonaolijan niskaan. (Syksyllä, kun olin töissä, homma meni toisinpäin...) Myönnettäköön toki, että meidän perheessä se kodinhengetär oon varmaan ennemminkin minä kuin rakas vaimoni. Ainakin mua alkaa ennemmin nyppiä sotku nurkissa.

Siivousten jälkeen pääsin viettämään railakasta perjantai-iltaa. Olut, baari ja kaverit saivat olla ja sen sijaan biletettiin keittiössä. Tarkoituksena oli vääntää pikkupitsoja, mokkapaloja ja Britakakun pohja valmiiksi, mutta ehdittiinkin vain kaksi ensimmäistä. Koska en ikinä tohdi testata reseptejä etukäteen, niin pitipähän valita kaksi lajiketta, joita en ollut aikaisemmin tehnyt. Mokkapalojen kohdalla kaikki ei kuitenkaan mennyt nappiin, vaan reseptin "Päällinen sulaa kyllä kuuman pohjan päälle" -kohta näytti loppupeleissä tältä:

Melkein kuin äidin tekemiä...

Britakakun kanssa päädyin lopulta vaikeuksien kautta voittoon. Perus täytekakkuja on tullut aikaisemmin tehtyä, mutta päätin vääntää tällä kertaa Britan koska ajattelin sen olevan jotenkin nopeampi tehdä. Reseptiä töljäillessäni muistin jälleen kerran, että reseptejä ei koskaan kirjoteta aloittelijoille. Eikä myöskään keittokirjoja. Paitsi Kotiruoka. Se on siitä mukava opus, että siellä opetetaan niinkin yksinkertainen asia kuin perunamuusin tekeminen. Aikanaan kotoa pois muuttaessa tääkin ohje oli oikeesti tarpeeseen. Mutta takaisin aiheeseen. Kakun ohjeistusta sai ihan oikeasti kyllä miettiä ja googlettaa, mutta lopputulemasta ja vieraiden kehuista (eivät ainakaan muuta uskaltaneet sanoa) päätellen kakku onnistui. Ja maistuihan se myös poitsulle.

Ilmeisesti sokerihumala oli vielä kova seuraavanakin päivänä. Nukkumaan mennessä herra päätti vielä kokeilla seisomataitojaan haalareihinsa topattuna. Painovoiman ja kitkavoiman puutteen avustuksella suunta olikin kissanruokasäiliön kautta lattiaan. Matkalla kaunis haava nenänvarteen. Siitä jää kenties pieni arpi, jolla hurmata tyttövauvoja tulevana kesänä. Isä tässä puolestaan oppi, että koska vain voi tapahtua jotain yllättävää, kun poitsun liikuntakyky sen kuin lisääntyy.

"Scarface"

Väsymystä ja juhlajärjestelyjä

En kannata väkivaltaa, mutta kesäajan keksijää voisi joku huitaista pataan. Franklinin Pena on tosin kuopattu jo aikaa sitten. Lueskelin tuossa hieman, että miksi kesäaikaan ylipäänsä siirrytään. Siitä kuulemma syntyy säästöä, kun valoisa aika sopii paremmin koulujen ja työpaikkojen aukioloihin. Näin esimerkiksi valaistuksessa voidaan säästää, mistä valtioiden päättäjät tykkää. Säästö on ilmeisesti kuitenkin jotain prosentin luokkaa.

Kesäaikaan siirtyminen on ihan oikeasti keksitty kiusaamaan meitä ihmisiä. Näin saadaan kaksi kertaa vuodessa ihmisten biologiset kellot sekaisin ja erityisesti lapsiperheiden aikataulut pieneen kaaokseen. Meillä näet parin viikon takainen sairastelu johti poitsun yöunien sekoamiseen. Illalla ei olla suostuttu nukkumaan ja yölläkin on heräilty sen miljoona kertaa. Sitten tuli kesäaika ja humps. Herra päättikin nukahtaa vasta kahden jäljestä. Ja herätä silti sen miljoona kertaa yössä.

Äiti ja erityisesti isä painaa tällä hetkellä synkeiden silmäpussien kera. Operaatio nukkumaanmenoajan hivutus alkoi uudelleen maanantai-illasta ja sieltä yö kahdesta. Tarkoituksena on siis tulla 15-20 minuuttia taaksepäin joka ilta. Iloksemme yöheräily on mennyt parempaan suuntaan. E laittoi minulle linkkiä tassutteluun, jota olin jo itsekin aikaisemmin katsellut, mutta eipä kumpikaan ollut kokeillut aikaisemmin. Ma-ti yönä palosireenin pärähtäessä hoipertelin sänkyn laidalle ja läimäisin käteni pojan selän päälle. Ei auttanut, joten siirryin tassuttelun kakkosvaiheeseen. Pieni hieronta pitkin selkää ja niskaa. Poitsu nukahti n. 10 sekunnissa. Tässä kohtaa en taas tiennyt, että pitäisikö itkeä vai nauraa. Olisipa pitänyt koittaa tätäkin touhua aikaisemmin.

Unikouluttelun ohella tässä on aloitettu myös operaatio synttärivalmistelut. Ensi lauantaina pitäisi juhlistaa miekkosen 1v juhlia. Tarjoilua on jo jonkin verran mietitty ja siivouskin pitäisi viimeistään tänään aloittaa, jotta anopin suunnalta ei tulisi syyllistäviä katseita meistä kummallekaan. Ei muuta kuin hommiin!